Paras ystävämme Friida

Rakas ja niin tärkeä mussukkamme Friida Friidu Fripu Frippe Riitu Friidulainen täyttää tässä kuussa kaksi vuotta, jonka kunniaksi ajattelin kirjoittaa hieman tästä karvakaveristamme.

Kun muutimme yhteen poikaystäväni kanssa lähes neljä vuotta sitten (oho onko siitä jo niin kauan?), halusin ehdottomasti lemmikin. Poikaystäväni kotona ei ole ollut koskaan minkäänlaisia lemmikkejä, joten hän vierasti aika pitkään ajatusta yhtään mistään karvakaverista kotonamme. Lopulta sain kuitenkin tahtoni läpi, ja sain ostaa hamsterin. Kyllä, kaikista mahdollisista eläimistä halusin hamsterin. Kun hamsterimme Tiita kiikutettiin sitten lopulta kotiin, ei kestänyt päivääkään kun poikaystäväni oli jo aivan tämän pienen tyypin pauloissa. Työnjako meillä oli se, että minä hoidin häkin siivoamiset ja muut likaiset hommat, ja N oli Tiitan paras kamu. Sama meno jatkui koko Tiitan eliniän (joka ei tosin tainnut olla kahta vuotta pidempään). Muutaman vuoden päästä Tiitan hankinnasta tuttuun kenneliin syntyi koiranpentuja, jolloin mieleemme juolahti ensimmäisen kerran koiran hankinta. Asuimme silloin kuitenkin asunnossa, johon ei voinut ottaa koiraa, joten pentu jäi saamatta. Koirakuume iski kuitenkin meihin kumpaankin niin kovasti, että muutimme toiseen asuntoon vain siksi, että oman pennun ottaminen mahdollistuisi. Ei kestänyt sitten kauaakaan, kuin samaiseen kenneliin syntyi uusi pentue, josta varattiin pentu itsellemme. 

Pikku-Friida tuli kotiimme seitsemänviikkoisena pallerona. Nopeasti huomasimme noin pienen pennun hoitamisen olevan kokopäivätyö, ja onneksi minulla olikin aikaa kesälomalla olla pennun kanssa. Ensimmäiset puoli vuotta oli vähän raskaampaa aikaa, sillä kotoa ei voinut lähteä kovin pitkäksi aikaa, Friidaa täytyi käyttää usein ulkona (jonka lisäksi jätöksiä sai siivoilla ihan kiitettävästi myös sisältä), ja täytyihän pentu opettaa käyttäytymään. Yllättävän suuri työ. No, niin sekin pikku pallero muuttui nopeasti teiniksi, ja nyt kohta kaksivuotiaana Friida alkaa hiljalleen käyttäytyä kuin aikuinen koira. Kyllä siinä kestikin!

Friida on kuitenkin antanut meille niin suunnattoman paljon, että sitä on vaikea edes kuvailla. Jos nyt lähdetään siitä, että Friida on aivan mahtava tyyppi, on hänen (kyllä, hänen) tulonsa osaksi perhettämme jollain oudolla tavalla myös parantanut parisuhdettamme. Friidan myötä meistä tuli tietyllä tapaa perhe: Minä, hän ja Friida. Kuulostaa varmaan hullulta, mutta antaa kuulostaa. Kun kerroimme alunperin haluavamme koiran, monet läheisemme sanoivat että ei kannata. Koira sitoo, jos haluaa mennä jonnekin, sille täytyy aina olla hoitaja, sitä täytyy jaksaa ulkoiluttaa ja olla sen seurana, kaikkiin paikkoihin ei voi mennä koiran kanssa, vuokra-asunnon hankkiminen voi olla haastavaa, koira voi rikkoa huonekaluja ja se sotkee, karvaa on joka paikassa... Plaa plaa plaa. Olen niin onnellinen, että pidimme oman päämme ja teimme kuten meistä parhaalta tuntui, sillä jo heti alkumetreillä huomasimme, että ratkaisu oli täysin oikea. Totta kai koiran omistamiseen liittyy vastuuta, ja suurin elämään vaikuttava asia on sen sitovuus. Siinä sitoudutaan yli kymmeneksi vuodeksi käyttämään karvakaveria ulkona monta kertaa päivässä, ruokkimaan se, nukkumaan yöt samassa paikassa ja pitämään sille seuraa. Silti en voi sanoa sekuntiakaan katuneeni päätöstämme (Okei nyt huijasin. Taisin vähän katua ensimmäisten viikkojen aikana kun yöllä heräilin käyttämään Friidaa ulkona ja huonekalumme saivat uuden ilmeen jos kotoa poistui hetkeksikään). Onneksi Friida tulee viihdyttämään meitä (ja toisinpäin) vielä pitkän pitkän aikaa.