365 päivää häihin

Havahduin eilen siihen, että häihimme on tasan vuosi. Tasan vuosi siihen, että sanomme tahdon, ja toivottavasti tahdotaan myös koko loppu elämämme. Vuoden päästä tänään olen vaimo, mikä kuulostaa edelleenkin erittäin oudolta, vaikka häitä ollaankin jo alettu suunnittelemaan. Viimeisen kahdeksan vuoden aikana olen tottunut kuulemaan mitä erilaisempia nimityksiä suhteestani avomieheeni: tyttöystävä, tyttökaveri, emäntä, avovaimo, puoliso, kihlattu, eukko... Lista jatkuu loputtomiin. Ja by the way, vihaan isolla veellä useita noista edellämainituista nimityksistä. Kaikista kuvottavimpia en viitsinyt edes tähän kirjoittaa. On ihan mahtavaa, että voin olla vain vaimo, ja sillä selvä. Sama se on myös toisinpäin, sillä arastelen käyttää termiä mies puolisostani, sillä emme ole naimisissa. Sen sijaan valitsen aina tapauskohtaisesti, puhunko puolisosta, avomiehestä, poikaystävästä vai kenties jostain muusta. Jokainen näistä nimittäin antaa väkisinkin hieman erilaisen kuvan suhteestamme. Olen niin onnellinen, että vuoden kuluttua voin vihdoin puhua aviomiehestä, tai yksinkertaisesti vain miehestä. On mullakin suuret ongelmat!

Hääsuunnittelu etenee täysin aikataulussa, sillä eihän minulta voisi varmaan muuta odottaakaan. Ja uskokaa tai älkää, myös avomieheni osallistuu suunnitteluun välillä jopa mielellään, vaikka antaakin vastuun pitkälti minulle. Ja sehän sopii, sillä toisin kuin minulla, hänen kiinnostuksen kohteenaan ei taida olla kukkien sommittelu, lautasliinojen värit tai hääkutsujen koukerot. Häät siintävät vuoden päässä, ja tähän mennessä to do -lista on jo hieman lyhentynyt. Isot linjat on vedetty, ja seuraavan kerran hääasioihin palataan konkreettisesti varmaan reilusti syksyn puolella. Kesän tavoitteena on varata bändi tai dj ja hakea ideoita netistä. Siitä se kokonaisuus pikkuhiljaa hahmottuu!

Hääpäivän valinta ✓

Vieraslista ✓

Budjetin teko ✓

Juhlapaikan varaus ✓

Kirkon valinta ja varaus ✓

Valokuvaaja ✓

Väriteema ja teema ✓

Catering ✓

Kaasojen ja bestmanin pyytäminen ✓

Hääauto ✓

Syksyllä edessä on ainakin hääpuvun jahtaamista, alustavaa häiden ohjelman miettimistä, häävalssin tai häätanssin kuumeista etsintää, meikkaajan ja kampaajan varaaminen, kutsujen suunnittelu sekä alustava hääpäivän aikataulun tekeminen. En malta odottaa! Häiden suunnittelu on just sellaista pientä ja tavoitteellista, mutta hauskaa puuhaa jota rakastan.

Kuvat lainattu: pixaby.com

15 kilometrin lenkki takana

Mainitsinkin jo aiemmin, että kesän tavoitteena minulla oli kohottaa kuntoa niin, että pystyisin juoksemaan pyöreät 10 kilometriä. Vasta viime kesänä innostuin ylipäänsä koko lajista, sillä Lontoossa en halunnut käyttää rahaa salikorttiin tai muihin jumppiin. Motivaatio juoksemiseen oli kuitenkin suhteellisen heikko, ja minulle riitti se, että tulee hiki ja tuntuu vähän jossakin. Tänä vuonna säiden lämmetessä reilusti plussan puolelle päätimme ystäväni kanssa ottaa yhteisen tavoitteen, joka oli juurikin 10 kilometrin juokseminen kesän aikana. Haasteena vieläpä se, kumpi pääsee kymppiin nopeammin. Loppujen lopuksi sillä kumpi voitti, ei ole mitään merkitystä, mutta mikään ei motivoi minua paremmin kuin kisa. Vaikka usein väitän, etten ole kovinkaan kilpailuhenkinen, niin oi kyllä, vain kunnon haaste saa minut pusertamaan loppuun saakka.

Aloitin juoksemisen toukokuun alussa, ja ensimmäiset lenkit olivat kolmen kilometrin luokkaa. Juoksin aluksi noin kolme kertaa viikossa, ja kun matkat pitenivät, jäi yksi lenkki pois viikossa. Jo vajaassa kuukaudessa saavutin tavoitteeni. Sen jälkeen lenkit ovat olleet sen pituisia, mikä on tuntunut hyvältä, usein noin kahdeksan kilometrin mittaisia. Eilen päätin kuitenkin kokeilla, kuinka pitkälle jaksaisin ihan vain tahdonvoimalla. Kymmenen kilometriä meni aika vaivattomasti, ja päätin yrittää viittätoista. Vaikka sitten väkisin. Viimeiset kilometrit olivat aika tuskaisia ja maan vetovoima tuntui vastustamattomalta, mutta jotenkin onnistuin rämpimään eteenpäin, kunnes kännykkäni ilmoitti matkaa menneen juuri 15 kilometriä. 

On ollut hauska huomata, miten ensimmäiset kilometrit ovat yleensä sekä fyysisesti että henkisesti vaikeimpia, ja vasta aikaisintaan viiden kilometrin kohdalla homma alkaa sujua. Ehkä kroppa tarvitsee aikaa lämmetäkseen. Vaikka viimeiset kilometrit ovat fyysisesti raskaita, on loppu silloin toisaalta jo niin lähellä, että sen jaksaa pusertaa. Juokseminen ei edelleenkään tunnu itsessään kovin mukavalta, mutta kunnon kohoamisen olen huomannut siitä, että pystyn juoksemaan nykyään lähes 15 kilometrin lenkin suuremmin hengästymättä. Alussa muistan nimittäin olleeni ihan henkihieverissä jo muutaman kilometrin jälkeen. En olisi koskaan uskonut onnistuvani juoksemaan noin pitkää matkaa, tai varsinkaan, miten vähän treeniä siihen tarvittiin. Voi sitä itsensä ylittämisen tunnetta. Mikään ei ole parempaa. 

Onnea on...

Tiistai-aamupäivän ratoksi ajattelin listata muutaman tämän hetken onnen aiheen. Siispä pidemmittä puheitta, onnea on...

Onnea on...

...istua parvekkeella villasukat jalassa ja villapaita päällä kun tuulee ja sade ropisee parvekkeen lasia vasten.

...amican ravintoloiden opiskelijahintaiset ruoat kun ei itse jaksa kokata.

...työpaikka, johon voi mennä joka ilta aina yhtä mielellään.

...kuulla toisten onnesta.

...ikkunoista sisään paistava aurinko ja hitaat aamut.

...löytää jotain täydellistä kirpparilta.

...se tunne kehossa pitkän juoksulenkin jälkeen, kun tuntuu, että on todella tehnyt jotain.

...sylissä tuhiseva koira.

...itsensä ylittämisen tunne, kun tekee jotain mitä ei olisi uskonut itsekään pystyvänsä tekemään.

...löytää mukaansatempaava kirja tai sarja, johon voi uppoutua tuntikausiksi.

...mökkireissut hyvässä seurassa.

...ystävät jotka jaksavat höpötellä turhia ja vähemmän turhia videopuheluiden ja ääniviestien välityksellä vaikka ollaankin eri kaupungeissa. 

...jokailtaiset hyvänyönsuukot ja pienet rakkaudenosoitukset arjessa.

Miten jakaa rahat parisuhteessa?

Kun muutimme avomieheni kanssa yhteen neljä vuotta sitten, tuli meille ensimmäistä kertaa eteen keskustelu rahasta. Kuka maksaa mitäkin ja kuinka paljon? Mikä on minun ja mikä sinun? Entä miten se määritetään? Vuoden päässä häämöttävät häät ja avioehdon pohtiminen (siitä postausta tulossa myöhemmin) on nostanut kotonamme raha-asiat taas pinnalle, ja siksi ajattelinkin avata asiaa myös täällä blogin puolella.

Ennen yhteenmuuttoa tilanne oli raha-asioiden osalta selvä, kuten olettaa saattaa. Kummallakin oli omat pankkitilit, ja omat osuudet ostoksista maksettiin pääsääntöisesti aina itse. Yhteen muuttaessa olimme alusta asti kuitenkin sitä mieltä, että tietyt asiat, kuten ruoka ovat yhteisiä. Jotta niistä myös maksettaisiin suurin piirtein saman verran, päätimme avata yhteisen tilin, jota kutsumme ruokatiliksi. Ruokatililtä ostamme käytännössä kaiken yhteisen, huonekaluista ja ulkomaanmatkoista tiskirätteihin ja koiranruokaan. Ainoa vaatimus on, että ostokset ovat jotakuinkin kummankin yhteisiä. Miten se sitten käytännössä toimii?  Aina kun raha on lopussa ruokatililtä, siirrämme sinne tietyn summan rahaa omilta tileiltämme. Tämä järjestely on toiminut lähes moitteettomasti, ja koska emme ole kummatkaan kovin tarkkoja rahoistamme, ei tilin käytöstä tule koskaan riitaa.  Järkeä voi käyttää siinä, milloin käyttää omaa-, ja milloin yhteistä tiliä.

Tiedän pariskuntia ja talouksia, joissa ollaan hyvin tarkkoja siitä, mikä on sun ja mikä on mun. Hyvä kun jugurttipurkeissa ei ole nimilappuja. On vaikea ymmärtää, miten yhteisen tilin puuttuminen voi olla hyvä asia, sillä se johtaa helposti turhiin riitoihin siitä, kuka on ostanut mitäkin ja kuinka paljolla rahalla.  Se tavallaan rikkoo parisuhteen idean. Ei puolison kanssa yhdessä asuessa pitäisi olla enää niin selkeästi minua ja sinua, vaan tavoitteena olisi puhaltaa yhteen hiileen ja rakentaa meidän yhteistä elämää. Olisi hassua, että toinen suuttuessaan käskisi pois katsomasta televisiota, koska se on hänen oma televisionsa. Toki jos puolisot eivät ole ollenkaan tarkkoja rahan käytöstä, niin mikäs siinä, silloinhan kokonaan erilliset tilit saattavat toimiakin. 

Mitä sitten kun toisen tulot ovat huomattavasti suuremmat? No, meillä asia on ratkaistu niin, että vähän suuremmissa elämiseen liittyvissä kustannuksissa kuten vuokrassa kummankin osuus on suhteutettu tulojen määrään. Tuntuu epäreilulta, että vähemmän tienaava osapuoli joutuisi maksamaan suhteessa huomattavasti suuremman osan tuloistaan, jolloin käteen jäävä summa olisi reilusti toista osapuolta pienempi. 

Olemme miettineet myös rahojemme yhdistämistä ja vain yhtä tiliä, mikä ratkaisisi osan mikä on sun ja mikä mun -ongelmista. Silloin kaikki olisi automaattisesti yhteistä, eikä asiasta tarvitsisi keskustella sen enempää. Ainoa este tämän toteutumiselle on ollut kuitenkin se tosiasia, että vain yksi yhteinen tili todennäköisesti lisäisi rahasta kinastelua. Kun omaa rahaa ei ole, ja toisaalta kaikki on omaa rahaa, tulee helposti erimielisyyksiä siitä, mihin sitä fyffeä sitten käytetään. Mitä jos rakas avomieheni haluaisi ostaa kalliin television, mutta minä en haluaisi käyttää rahojamme sellaiseen? Entä jos minä maksaisin omat ulkomaanmatkani yhteiseltä (ja ainoalta) tililtämme? Olisiko se hänelle ookoo? Asiasta keskusteltuamme tulimme siihen lopputulokseen, että ainakin tässä vaiheessa elämää ylivoimaisesti paras ratkaisu on olla sekä yhteinen, että omat tilit. Se on toiminut hyvin tähän mennessä, ja tulee toimimaan varmasti jatkossakin. Ja jos ei, niin palataan sitten uudelleen asiaan.

Kuva lainattu pixaby.com

Onko bloggaaminen noloa?

Aloitin blogin pitämisen vähän yli vuosi sitten, kun edessä oli kesä Lontoossa au pairina. Tarkoituksenani oli jakaa omia kokemuksia pääasiassa ystäville ja sukulaisille, eikä mitään sen suurempaa. Lontoon reissun jälkeen kirjoittelu jäikin kokonaan pois, sillä en yksinkertaisesti tiennyt, mitä ihmettä kirjoittaisin. Ketä mun arkielämä nyt erityisesti kiinnostaa? Mistä aiheista kirjoittaisin? Minkälaista blogia haluaisin edes pitää? Yksi suurimmista kysymyksistä oli kuitenkin se, onko bloggaaminen kuitenkin vähän noloa? En ole varma, onko nolo oikea sana kuvaamaan sitä mitä haen, mutta menkööt paremman puutteessa. Ehkä ymmärrätte mitä haen takaa.

Bloggaamiseen liitetään usein pinnallisuus, turhamaisuus, itsensä esille tuominen ja huomion hakeminen. Pinnallisuuden määrittää toki se, mikä blogin sisältö on, ja turhamaisuus, no se on asia erikseen. Monet näkevät kuitenkin bloggaamisen itsensä esille tuomisena, ja tässä tapauksessa usein hieman negatiivisena asiana. Sellaisena, josta juoruillaan, ihmetellään ja hihitellään vähän selän takana. Ja sitten kuitenkin luetaan sitä samaa blogia silkasta uteliaisuudesta. Ihmisluontoon kuuluu kaksi asiaa, jotka mahdollistavat bloggaamisen ja blogien menestymisen: tietty itsekeskeisyys ja loputon uteliaisuus muiden asioista. Bloggasit tai et, elämäsi pyörii itsesi ympärillä, kenenkäs muunkaan. Ja jos ei itsesi, niin jonkun sinulle tärkeän, kuten lastesi tai työsi. Ja ne ovat juuri ne asiat, joista blogit pääasiassa koostuvat: minä itse, minun elämäni, minun kiinnostuksen kohteeni. Ja kuka blogeja sitten lukee? Ne, joita kiinnostavat sinä, sinun elämäsi tai sinun kiinnostuksen kohteesi. Ajatuksena tuo on oikeastaan vähän vastenmielinen. Toki blogeja luetaan paljon esimerkiksi inspiraation ja hyvien vinkkien saamiseksi, mutta ei vain siksi.

Bloggaaminen varsinkin lifestyle-blogeissa on siis pitkälti vain "lupa stalkata" toisen elämää, josta blogini nimi tuleekin. Muiden asiat kiinnostavat valtaosaa ihmisistä, ja blogin avulla pääsee facebookin kahden lauseen päivityksiä tai instagramin kuvia syvemmälle toiseen ihmiseen ja hänen ajatusmaailmaansa. Oli lukija sitten paras ystävä, yläasteaikainen tuttu tai täysin vieras ihminen. Onkin jopa pelottavaa miettiä, minkälaisen kuvan oma blogi itsestä luo. Minkälaisen kuvan joku saa minusta vain lukemalla blogiani? Minkälaisena ihmisenä hän minua pitää? Siihen vaikuttavat kaikki pikkuseikatkin: blogin ulkoasu, kirjoitustyyli- ja mahdolliset virheet, itsensä esittely, postausten aiheet ja tiheys sekä blogin mainostaminen vain muutaman mainitakseni. Huh. Huomaan itsessäni, että välillä hieman arkailen kertoa uusille tuttavuuksille kirjoittavani blogia, tai mietin puhuessani jonkun kanssa, onkohan hän käynyt lukemassa blogiani. Mikä siinä on niin kauheaa? Enhän minäkään tuomitse toista ihmistä sen perusteella, kirjoittaako hän blogia vai ei (ainakaan ennen sen lukemista, hups).

Vaikka tähän mennessä olen puhunut bloggaamisesta hieman negatiiviseen sävyyn, ei se ole kuitenkaan koko totuus. Enhän pitäisi blogia, jos se olisi vain noloa ja loisi minusta itsekeskeisen tai turhamaisen kuvan. Blogin kirjoittaminen on ollut minulle jo vuoden ajan valtavan hyvä tapa jäsentää omia ajatuksiani, sillä kirjoittaessa asiat täytyy laittaa ihan eri tavalla järjestykseen kuin omassa sekavassa päässä. Parhaillaan kirjoittamisprosessi tuo mieleen uusia ideoita ja innostaa. Blogi on yksi kanava luovuudelle ja mahtava harrastus, niin pitkään kun siitä osaa olla ottamatta paineita. Hyvällä tuurilla blogin kautta tapaa uusia ihmisiä, eksyy mielenkiintoisten keskustelujen syövereihin tai oppii toisesta jotain uutta. Eiköhän siinä ole jo tarpeeksi aihetta jatkaa blogin kirjoittamista pää pystyssä.

Paras ostos pitkään aikaan

Löysin Tove Janssonin Sanojen lahja -kirjan kirjakaupasta joskus talvella, ja siitä asti olen lukenut sitä hiljalleen eteenpäin. Rakastuin kirjaan jo ensisilmäyksellä, ja nyt sen luettuani voin todeta, etteivät rahat menneet hukkaan. Kirjassa on teemoittain sitaatteja Janssonin kaikista kirjoista, ja hänelle tuttuun tapaan ne sisältävät paljon viisautta ja laittavat ajattelemaan. Tapanani on ollut jo vuodesta 2011 asti kirjoittaa ylös pätkiä kirjoista, kirjojen loppuja, runoja tai ajatuksia, jotka ovat saaneet minut ajattelemaan. Pätkiä, jotka ovat mielestäni erityisen hyvin sanottu. Tässä siispä muutama Sanojen lahja -kirjasta itseäni koskettavimpia sitaatteja myös teille luettavaksi (kaikki alla olevat sitaatit ovat siis Tove Janssonin kirjoittamia).

Oli rituaaleja jotka sisälsivät vihjauksia, katkaistuja

repliikkejä jotka viittasivat heidän pitkään yhteiseen

elämäänsä ja kietoivat heidät luoksepääsemättömään

muiston kotelokoppaan, joskus vain pari sanaa,

naurahdus, huokaus, nopea kädenpuristus.

Seuraleikki: Lummesuo

Älä ole pahoillasi, mutta yritä vihdoinkin ymmärtää,
meidän täytyy olla valppaita ja pitää silmällä tuota
tienhaaraa, ihmisen tie on täynnä haarautumia,
sivuteitä, mahdollisuuksia, tiedäthän, ja joskus kaksi
ihmistä tulee omilta tahoiltaan ja kulkee jonkin
matkaa rinnakkain. Silloin on vaikuttanut toisen tiehen.
Viesti. Valitut novellit 1971-1997: Keskustelu Samuelin kanssa

He seisoivat taas vieretysten, täydellisen hiljaa
ettei tasapaino horjuisi tässä merkillisessä siirtymässä
tai vaihtumassa, tai miksi sitä nyt voisi nimittää
mitä heille tapahtui.
Kuuntelija: Toinen

Nimittäin siis, sitähän sattuu yhtenään ja kaikkialla, että ystävät
lausuvat mielipiteitä ystävistä, huvittuneesti ja hellästikin he
puhuvat toistensa hankalista piirteistä, pienistä ominaisuuksista,
sanalla sanoen kaikesta mitä on tapahtunut ja tullut sanotuksi,
sellaisestahan kaikki normaali kanssakäyminen suurelta osin
koostuu aivan luonnostaan.
Kuuntelija: Lucion ystävät

Vain pohjaton kuilu avautui ihan jyrkän  seinämän alta,
se näytti hurjalta – mutta myös niin kiinnostavalta.
Vaarallinen matka

Vasta vähitellen kehitin melko tiiviin koti-ikävän, mutta
se ei estänyt minua olemasta onnellinen, suunnilleen
kuin ilmapallo joka on irronnut narustaan.
Viesti. Valitut novellit 1971-1997: Rakkaat enoni

Ikinä en ole eksynyt, hän ajatteli hilpeänä.
Enkä ole koskaan ollut läpimärkä! Hemuli heilutti
reippaasti käsivarsiaan ja tunsi olevansa kuin se
laulun henkilö, se joka tuhannen peninkulmaa
kotoaan sateessa yksinään taivaltaa ja on niin
villi ja vapaa!
Muumilaakson marraskuu

Minkä takia te koko ajan jatkatte matkaa, tähän tai
tuohon tai johonkin muuhun paikkaan, onko niissä
suurtakaan eroa? Te elätte ja voitte hyvin ja teillä
on seuraa toisistanne.
Reilua peliä

Loppujen lopuksi on kysymys vain tästä: että ei väsy,
ei koskaan heittäydy välinpitämättömäksi, innottomaksi,
hukkaa kallisarvoista uteliaisuuttaan – silloinhan
sallisi itsensä kuolla. Näin yksinkertaista se on,
eikö olekin?
Reilua peliä

Olisinpa tiennyt

Netissä pyöriessä on vaikeaa välttyä #olisinpatiennyt -kampanjalta. Tarkoituksena siinä on kertoa sellaisia asioita nuorelle itselleen, joita olisi silloin halunnut tietää. Koska mulla oli kirjoitettuna jo puolikas postaus vähän aiheeseen liittyen, niin päätin yhdistää sen nyt tähän kampanjaan. On helppo sanoa, että olisinpa tiennyt, sillä ainakaan minä en olisi silloin neuvoja uskonut, ihan sama kuka ne minulle olisi kertonut. Ainakin omalla kohdallani elämä pitää oppia kantapään kautta, sillä niin se ainakin opitaan hyvin. No mutta hei, katsokaas tätä tyttöä:

Siinä näette teini-Ilonan. Minähän se siinä, yläastelainen, lintukodossa kasvanut nuori nainen, tai ehkä kuitenkin vielä tyttö. Tyttö, joka ei tiennyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tyttö, joka vaihtoehdot auki seilaili eri polkujen välillä. Tyttö, joka ei uskonut omiin kykyihinsä päästä opiskelemaan haluamaansa kouluun, ja joka unelmoi maailmanmatkailusta, jota ei uskaltanut oikeasti toteuttaa. Tyttö, joka haaveili yhteen muuttamisesta poikaystävän kanssa, perheen perustamisesta, itsenäistymisestä ja häistä. Tyttö, joka vasta pian alkaisi tutkiskella omaa sisintään, halujaan ja luonnettaan, ja joka on myöhemmin valmis tekemään mitä vain kehittyäkseen. Tyttö, joka myöhemmin elämässään ensimmäisessä omassa kodissa asuessaan ja lukioon ja yliopistoon astuessaan tulee kohtaamaan aivan uudenlaisia haasteita, ja joka ei tiedä vielä selviytyvänsä niistä voittajana.

Jos nyt voisin sanoa ysiluokkalaiselle minälleni muutaman vinkin (jota hän ei kuitenkaan kuuntelisi), ne olisivat tässä. 

Olisinpa tiennyt, että...

Elämässä on värejä myös mustan ja valkoisen välillä

Olin nuorena hyvin mustavalkoinen, ja ajattelin aina olevani itse oikeassa. Joustavuus puuttui täysin, ja peittelin epävarmuuttani kovalla ulkokuorella. Vieläkin esimerkiksi itkeminen ihmisten edessä on haastavaa, sillä en niin pitkään aikaan antanut itselleni lupaa näyttää tunteitani esimerkiksi ystävilleni tai perheelleni. 

On ihan ookoo olla erinäköinen kuin muut

Ala-asteella olin pitkään luokkani pisimpiä, ja yritin pitkään olla lyhempi huonon ryhdin avulla. Ala-asteen loppupuolella minua kiusattiin ulkonäöstäni, kuten ryhdistäni tai rinnoistani, mikä osaltaan heikensi itsetuntoani. Nykyään olen päässyt asiasta jo yli, ja onneksi lopetin kasvamisenkin jo kahdeksannella luokalla. Ei se erilaiselta näyttäminen niin kauheaa ole, ryhdikkäästi vain eteenpäin! 

Vika on joskus myös itsessäsi eikä toisissa 
Olin nuorena kova syyttelemään kaikkia muita, ja varsinkin ystäväni joutuivat kärsimään tästä. Yläasteiässä en osannut vielä ajatella, että vika olisi koskaan minussa. Typerä minä, herää. Olisin välttynyt monilta sotkuilta, jos olisin ymmärtänyt tämän jo teini-iässä.

Ystävät ovat kultaakin kalliimpia

Opin arvostamaan ystäviä vasta myöhemmin, kantapään kautta. Voi, miksi en ymmärtänyt sitä jo aiemmin? Ei kai se niin hankalaa ole.

Rehellisyys kannattaa

Olin lapsena kova huijaamaan, jos se auttoi minua pääsemään helpommalla, eikä suoranainen valehtelukaan tuottanut paljoa vaikeuksia. Opin jo onneksi suhteellisen nuorena kantapään kautta (taas kerran), ettei valehteleminen kannata.

Muiden ihmisten kehuminen ei tee sinusta huonompaa

Olen vasta viime vuosina opetellut kehumaan toisia ihmisiä. Jos ajattelen, että ystäväni on ihana ihminen, tai jos vastaantulijalla on maailman siistein paita, pyrin sanomaan sen aina ääneen. Tiedän itsekin, miten hyvältä tuollaiset kommentit tuntuvat ja miten ne piristävät päivää, joten miksi en laittaisi hyvää kiertämään? Se, että toinen näyttää hyvältä tai on mahtava tyyppi, ei ole minulta millään tavalla pois.

Ylioppilaskokeet eivät ole maailmankaikkeuden vakavin asia

Lukiolaisena ylioppilaskokeet aiheuttivat tuhottomasti ahdistusta ja päänvaivaa, varsinkaan kun en ole koskaan ollut koulussa mikään priimus. Lukiossa olin perus keskitasoa, kun oikein yritin. Olin epävarma, pääsenkö opiskelemaan sinne minne haluan, jos paperit eivät ole täydelliset. No, näköjään pääsin ja vielä ensimmäisellä yrittämällä. Ei kaikki ole siitä typerästä ylioppilastodistuksesta kiinni (vaikkakin ällän paperit mukavasti helpottavat asiaa).

Elämä kantaa
Lapsena en välittänyt tulevaisuudesta pätkän vertaa, mutta kun yläasteen loppupuolella havahduin tulevaisuuden olemassaoloon (ja siihen, että haluttua tulevaisuutta varten täytyy ehkä tehdä töitä), upotti minut loputtomaan huolehtimisen kierteeseen. Mitä jos parhaani ei ole tarpeeksi? Mitä jos epäonnistun? Mitä jos en saavuta tavoitteitani? Mitä tapahtuu yläasteen tai lukion jälkeen? Miten selviän? Hyvin. Koska elämä kantaa.