Kokonaisuus koostuu osista

Alakoulussa olin koulun pisimpiä. Inhosin sitä enemmän kuin mitään muuta, sillä halusin vain olla normaali. Pituuteni oli minulle ongelma, kunnes lakkasin kasvamasta yläasteella, ja monet luokkatoverini kasvoivat lopulta minusta ohi. Siitä lähtien olen ollut suhteellisen sinut ulkonäköni kanssa, enkä vielä lukioaikoinakaan tuntenut minkäänlaista tarvetta jättää ne big macit syömättä ja alkaa liikkumaan enemmän. Jossain vaiheessa yliopiston aloituksen ja omaan kotiin muuttamisen jälkeen huomasin kuitenkin olevani aiempaa tarkempi ruokavalioistani, ja aloin ensimmäistä kertaa liikkumaan kunnolla useamman kerran viikossa. Olen aika varma, että siihen on ollut suurimpana syynä sosiaalinen media ja sen huumaava vaikutus. Niin paljon kuin se vaatiikin myöntää, tulee sosiaalisesta mediasta aivan naurettavan paljon ulkonäköpaineita. Vaikka sen miten tiedostaisi, vaikuttaa se silti. Instagramia selaillessa eteen tulee toinen toistaan kauniimpia ja timmimpiä ihmisiä, ja on vaikea uskoa, ettei se vaikuttaisi muihinkin kuin minuun. Kokonaiskuva vääristyy aivan täysin, kun esillä on vain tietynlainen malli siitä, mikä on hyvää ja kaunista. Kuvissa totuus myös vääristyy helposti, sillä oikeasta kuvakulmasta ja tietynlaiset vaatteet päällä otetetut kuvat on helppo saada näyttämään juuri siltä miltä niiden halutaankin näyttävän. Ja onhan toki myös vanha kunnon Photoshop ja muut kuvanmuokkaussovellukset, joita löytyy jo parhaimmillaan jokaisen kännykästä. Miten voi olla niin vaikeaa hyväksyä itsensä juuri sellaisena kun on?

Omassa kehossani on osia, joista en pidä niin paljon kuin toisista. Toisaalta ulkonäössäni on vähintään yhtä paljon kohtia joista pidän, tai jopa rakastan. Tärkeintä olisi oppia rakastamaan itseään kokonaisuutena, mutta kokonaisuus koostuu osista, joita pitäisi oppia myös rakastamaan.  Sen vuoksi haluaisinkin pohtia juuri niitä osia. 

Jos minun täytyisi mainita yksittäisiä asioita ulkonäössäni, joista olen aina pitänyt, sanoisin yhtenä asiana kynteni. Nuorempana kynteni olivat aika ohuet ja helposti katkeilevat, mutta iän myötä ne ovat paksuuntuneet. Pidän siitä, minkä muotoiset kynteni ovat, ja parhaimmillaan ne ovat luonnollisina, ilman mitään sen suurempia lakkauksia tai muuta ylimääräistä. Varpaankynsiä tykkään kyllä lakata kesäisin, mutta muuten panostan nykyään luonnollisempaan versioon.

Toinen ylpeydenaiheeni on ollut aina hampaani. Valkoiset, pienet, suorat ja täydellisessä rivissä. Yksi viisaudenhammas revittiin viime vuonna irti, ja lukioaikana paikattiin kaksi reikää. Siinä se. Onneksi hampaani ovat päästäneet minut niin helpolla, sillä kammoan hammaslääkäriin menemistä. Jopa ihan tavalliseen tarkastukseen mennessäni kädet hikoavat ja tekisi mieli juosta karkuun. Huulistani en sen sijaan ole koskaan ulkonäöllisesti erityisesti välittänyt, eikä minulla ole ollut niistä mitään mielipidettä suuntaan tai toiseen. Siinäpähän hengailevat mukana.

Ja sitten nenäni ja silmäni. Vasta viime vuosina olen tullut sinuiksi nenäni kanssa. Olen aina pitänyt nenässäni olevaa "pattia" rumana ja aivan liian näkyvänä, mutta nykyään en jaksa enää välittää asiasta. Silmieni väristä olen sen sijaan aina pitänyt, ja ala-asteella ylpeilin harvinaisilla ruskeilla silmilläni. Siis väliäkö sillä että suurimmalla osalla maailman ihmisistä on ruskeat silmät, pääasia että meidän luokkalaisista valtaosalla oli siniset silmät ja sain olla uniikki lumihiutale tummine silmineni. Myöskään vanhemmiltani peritty musta ripsien väri ei ole koskaan suoranaisesti haitannut.

 Ja sitten säälittäviin hiuksiini, joita en voisi kasvattaa pitkiksi vaikka haluaisin. En ole koskaan ollut kova laittamaan hiuksiani, ja tässä näkyykin vakkarikampaukseni. Pääasia että ne ovat pois tieltä. Olen värjännyt hiuksiani lähes jatkuvasti ala-asteen loppupuolelta saakka, vaikka vaihdoin tosin lukiossa tummasta koko pään väristä vaaleisiin raitoihin. Välissä on omaa maantienväristä väriäni, mikä on sinänsä ihan jees, mutta vähän tylsä. Olen aina ihaillut kauniita, erikoisia ja paksuja hiuksia. Olkaa te onnellisia joilla sellaiset on.

Käyttäkää ihmeessä hetki tutkaillen korviani. Löydättekö eroja? Kuvassa vasemmanpuoleinen korvani on vähän masentuneen näköinen, jonka vuoksi ristin sen lapsena Lurpaksi. Olen aina pitänyt korviani hassuina ja hyvällä tavalla persoonallisina, enkä ole kriiseillyt niiden eriparisuudesta. Onhan ne nyt aika siistit vai mitä. Silmieni pieni väriero näkyy myös suhteellisen hyvin tässä kuvassa. Huomaatteko, kumpi silmistä on vihreämpi?

Ja siinä ovat varpaani. Koska nämä kymmenen ystävystä kulkevat valtaosan vuodesta sukkien peitossa, ei niitä tule paljoa tsiigailtua. Varpaani ovat mainitsemisen arvoiset siitä syystä, että minulla, siskollani ja äidilläni on ihan samanlaiset varpaat. Vaikkei muuten näytettäisi samalta, niin ainakin varpaista tunnistaa sukulaisiksi.