Mitä alkoholi merkitsee minulle?

Lähdetään vaikka siitä, että minulle alkoholi ei ole koskaan oikein merkinnyt mitään.  Ensimmäisen kerran join vähän enemmän alkoholia 17-vuotiaana, mökillä turvallisessa seurassa. Mitään kiinnostusta minulla ei ryyppäämiseen sitä ennen ollut, ja koin sen vain outona, että jotkut tutut viettivät kosteita bileitä jo yläasteikäisenä. Vaikka kunnon teini olinkin ja tein myös osani monista tyhmistä jutuista, eivät päihteet ja alkoholi kuuluneet millään tavalla elämääni. Enintään harrastin muiden tupakoiden katkomista ja päihteiden vaaroista valistamista. 

Lukiossa monet tutuistani ja kavereistani käyttivät aika paljon alkoholia, ja varsinkin täysi-ikäisyyden koittaessa jokaviikonloppuiset baari-illat olivat monille luokkatovereilleni viikon kohokohta. Minulle lukion viimeiset vuodet tuottivat aika paljon ahdistusta, sillä yhteisön paine juomiseen oli kova. Ei minulla koskaan mitään sopivaa alkoholin käyttöä vastaankaan ollut, mutta en tuntenut mitään kiinnostusta käyttää viikonloppujani ryypäten isossa porukassa milloin missäkin. Sen vuoksi tunsin itseni tylsäksi tyypiksi, joka on vaan pilaamassa muiden bileet istumalla hiljaa nurkassa. Pian mukaan tulivat myös vatsaongelmani, joista kerroin aiemmin TÄSSÄ postauksessa. Se sai minut myös pelkäämään alkoholin juomista, varsinkin jos minun täytyi yöpyä vieraassa paikassa. 

Yliopiston aloittaessani törmäsin uuteen asiaan nimeltä fuksisyksy, joka koostuu ryyppäämisestä, bileistä, tapahtumista joissa ryypätään, taas bileistä, ja vielä ryyppäämisestä. Tämä ajanjakso on haastava kovillekin juhlijoille, saati sitten niille, jotka eivät notku baareissa tavallisesti joka viikko. Ongelmana on se, että lähes kaikki ryhmäytyminen tapahtuu näissä alkoholia sisältävissä tapahtumissa, eikä niistä oikein voi jäädä paitsi jos haluaa tutustua uusiin opiskelukavereihin. Yliopiston ensimmäisinä viikkoina koin kunnon lukioflashbackit, ja olin itsestäni aivan kauhean epävarma. Onneksi selviydyin siitäkin kunnialla, eli toisin sanoen raahautumalla mukana, kunnes sain ystäviä joille pystyin kertomaan mistä tykkään ja mistä en. Ja parhaat ystävät sainkin.

Iso syy siihen miksi en ole koskaan oikein innostunut alkoholista, on se etten koe saavani siitä kovinkaan suurta iloa. Vaikka joisin niin paljon, että en pääse ylös lattialta, eivät aivoni ole samassa sumuisessa tilassa kuin muilla. Olen ollut täysin kykenemätön puhumaan tai liikkumaan, ja silti ajatellut vain mielessäni, että joko tää jo loppuis, ärsyttävää, onhan mulla kotiavaimet mukana, muistinhan ruokkia koiran, miten avomieheni voi. Nousuhumala on mukavaa, mutta ilo loppuu lyhyeen. Kaikista parasta on toki parhaiden ystävien seurassa, mutta se olisi kivaa ilman alkoholiakin.  

Nykyään tykkään juoda siiderin aina silloin tällöin ystävieni kanssa illanvietossa tai juhlissa, mutta usein se jää muutamaan annokseen alkoholia. Arkena en juo alkoholia koskaan, ja toki pari kertaa vuodessa on hauskaa vetää överiksi ihan kunnolla, just because I can. Olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että hauskaa voi todellakin olla ilman alkoholia, ja voin myös itse olla halutessani selvinpäin juhlimassa, vaikka muut joisivat. Eikä se tarkoita sitä, että istuisin hiljaa yksin nurkassa! Mulla on ihan yhtä hauskaa kuin muillakin. Juomaan painostaminen on äärettömän ikävää, ja jokainen juokoon tai olkoon juomatta ihan omien halujensa mukaan. Pääasia että kaikki ovat hyvällä fiiliksellä ja menossa mukana.