Tämä perjantai oli ensimmäinen päivä täällä, kun huomasin olevani oikeasti huonolla tuulella. Ihan tavallinen päivä vain, mutta tytöt olivat aamulla jopa normaaliakin rasittavampia (lue: normaaleita kiukuttelevia lapsia). Huomasin aamiaispöydässä olevani hieman äreä, eikä tyttöjen rasittava hilluminen ja sen kieltämisen jälkeinen itku auttanut yhtään. Viime päivinä olen ollut harmissani siitä, miten hyvin tulen mielestäni toimeen näiden lasten kanssa kun olemme keskenämme, mutta heti kun vanhemmat ovat paikalla, eivät tytöt kuuntele minua ollenkaan vaan vaativat aina vanhempiensa huomiota jotta käyttäytyisivät kunnolla. Minusta tuntuu, että joudun vakuuttelemaan perheen äidille tulevani tyttöjen kanssa hyvin juttuun. Hän kun näkee vain sen aikaisen aamun ja illan kylvyn osuuden päivästä, kun lapset ovat hankalimmillaan. No, pitää alkaa ottaa kovat aseet käyttöön ja uhata vaikka legokorttien menetyksellä. Se tepsii aina.
Lipsuinkin jo aiheesta, nimittäin huonotuulisuudestani! Ajattelin ennen tänne tuloa, että alku olisi hankalampi. Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan voin rehellisesti sanoa olleeni oikein hyvällä tuulella ja iloinen ensimmäiset pari viikkoa. Siksi ärsyyntyneisyyteni yllätti minut nyt. Sain siitä kuitenkin otteen ennen iltapäivää, ja onnistuin jopa nauramaan kiukuttelevalle kuusivuotiaalle, joka vollotti ja kiljui lattialla 20 minuuttia koska ei halunnut laittaa vaatteita päälle. Illalla katselin haikein mielin kuvia ja videoita kavereiden ja perheen juhannuksen vietosta, ja Suomen +15 astetta höystettynä sateella kuulosti erinomaiselta vaihtoehdolta, kunhan vain pääsisin hetkeksi käymään kotona. Ei kai mulla voi vielä olla koti-ikävä? Nääh. Ei. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti