Home sweet home

Vihdoin kotona! Lauantain matkustuspäivä ja sen aiheuttama stressi on nyt ohi, ja elämä täällä Suomessa voi taas alkaa. Fiilikset ovat todella oudot, koska mun pääkoppa ei ole vielä aivan käsittänyt tätä muutosta. Outoa ajatella, että huomenna ei tarvitse herätä aamulla valmistamaan lapsille aamupalaa, tai että saan oikeasti viikata pyyhkeet ihan kuten haluan. Uskomatonta, ettei tarvitse elää jatkuvasti sen paineen alla, että kaikki tarvitsee tehdä täydellisesti ja toisten pikkutarkkoja sääntöjä noudattaen (kaikella rakkaudella). Toisaalta jo pelkästään se, että ympärillä olevat ihmiset puhuvat suomea, tekee olon niiin kotoisaksi. S-marketista haetut karjalanpiirakat ja fazerin suklaapatukka, loputon metsä, tyhjä junavaunu (milloin Lontoossa on tyhjä junavaunu?) ja koulun kurssien kirjoittaminen kalenteriin junamatkalla on vaan parhautta. Puhumattakaan rakkaiden ihmisten näkemisestä! Hymyn sai huulille myös neljän kilometrin juoksulenkki, jonka aikana ei tullut kuin muutama ihminen vastaan. Niin outoa ja niin mahtavaa. Vaikka Suomessa on hurjan paljon erilaisia ihmisiä, tietyt perusjutut ovat kuitenkin yhteisiä. Ranskalaisen host-äidin kanssa tuli niin loputtoman paljon yhteentörmäyksiä kommunikoinnin osalta, että osaan nyt arvostaa puhumisen ja olemisen helppoutta suomalaisten kanssa. Host-äitini totesikin, että ehkä seuraavan au pairin pitäisi olla ranskalainen, niin he ehkä ymmärtäisivät toisiaan paremmin.

Au pairius oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Opin vaikka sun mitä, ja mikä parasta, en koe ainakaan juuri nyt minkäänlaista hinkua ulkomaille asumaan. Enkä ainakaan takaisin au pairin töihin. Perheen kanssa välit olivat hyvät koko kesän ajan, mutta koen, ettei välillemme muodostunut sellaista oikeaa välittävää suhdetta. Paljon oli varmasti myös kiinni siitä, että vanhemmat olivat jatkuvasti töissä, ja töistä tullessaan enemmän tai vähemmän väsyneitä ja stressaantuneita. Pitkiä keskusteluita ei siis tullut pahemmin käytyä, vaan kommunikointi oli valtaosin päivän tapahtumien kertaamista, negatiivisiin pikkuasioihin tarrautumista ja yleistä small talkia. Taustalla oli myös koko ajan tiedossa se, että viivyn heidän luonaan vain yhden kesän, joten ehkä paine tutustua kunnolla ei ollut niin suuri. Pidemmän päälle toisten nurkissa asuminen on kuormittavaa. Siksipä voinkin nyt todeta, että kesä oli minulle juuri eikä melkein sopiva aika olla au pairina. Kerkesin oppia perheen tavoille, tutustua kunnolla lapsiin ja nähdä Lontoota tarpeeksi. Lähtiessäni sain pienen lahjan ja kortin, ja toinen tytöistä itkeskeli koko perjantaipäivän sitä, että olen lähdössä. Kaipa tein siis jotain oikein. Lasten hoitamista ei suoranaisesti tule ikävä, mutta oli ilo tutustua kahteen niin ihanaan pikkutyttöön.

Ilme kertoo kaiken.

Muutaman kerran kirosin näiden laukkujen kanssa 17 tunnin matkustuspäivän aikana

Äidin tekemä makoisa juustokakku