Mies ottaa sukunimeni

Kaiken bling blingin, häävärien pohtimisen ja kutsukorttien paperien valinnan lisäksi häiden suunnitteluun liittyy myös astetta vakavampien ja tunteita herättävien asioiden päättäminen, joita tässä muutaman mainitakseni ovat esimerkiksi avioehto ja sukunimiasiat. Nyt haluaisinkin avata teille hieman sukunimipohdintaa, ja lopputulosta johon päädyimme.

Niin pitkään kun muistan, olen ollut varma siitä, että haluan pitää oman sukunimeni naimisiin mennessä. Eniten siihen on vaikuttanut se, että sukunimeni on harvinainen (äsken väestörekisteristä katsoessani nykyisenä nimenä se on yhdeksällätoista ihmisellä, seitsemällä miehellä ja kahdellatoista naisella). Monet sukumme naisista ovat myös pitäneet oman nimensä, joten siinä ei ole ollut koskaan mitään ihmeellistä. Oman sukunimen pitäminen on ollut minulle tietyllä tapaa itsestäänselvyys, enkä vielä viime vuonnakaan ollut ajatellut tosissani mitään muuta vaihtoehtoa. Ennen kihloihin menemistä en ollut tosin myöskään kauheasti perustellut sitä, miksi minun erityisesti pitäisi pitää sukunimeni. Tuleva aviomieheni on myös aina tiennyt asian sellaisena faktana, jona sen hänelle esitin ensimmäisen kerran 14-vuotiaana maailman mustavalkoisena näkevänä teininä.

Hääpäivän päättämisen jälkeen sukunimiasia tuli taas kerran esille, kun tiedustelin, mitä mieltä Niko on asiasta. Ilmeisesti vuosikausia kestävä vankkumaton näkemykseni asiasta oli mennyt perille, koska hän totesi suoraan ottavansa minun sukunimeni. Se ei kuulemma ole mikään ongelma. Tämän kommentin jälkeen aloin kuitenkin kyseenalaistaa itseäni, ja aloin pohtia perusteita sille, miksi sukunimeni ottaminen olisi todella oikea ratkaisu. Onhan kyseessä kuitenkin vain nimi. Miksi minulla olisi yksin valta päättää tällaisesta asiasta ilman kunnollisia perusteluja?

Alettuani pohtia asiaa päädyin kuitenkin lopulta kierroksen ympäri samaan päätökseen, johon olimme tulleet jo aiemmin. Ensimmäisenä perusteena on sukunimen harvinaisuus. Myöskään Nikon sukunimi ei ole kovin yleinen, mutta objektiivisesti tarkasteltuna 19:ssa ja 2000:ssa on kuitenkin jonkinlainen ero. Seuraavana tulee kommentti mutta kun miehen tulisi jatkaa sukua ja jos suvussa on pitkälti vain naisia, sukunimi kuolee, jos mies vaihtaa toiseen. Millä vuosituhannella me elämme? 2010-luvun Suomi tarjoaa täyden valinnanvapauden myös tässä asiassa, ja joka ikisellä suvun naisella on oikeus ja mahdollisuus tehdä juuri niin kuin haluaa. Tätä yhteiskuntaa sanotaan niin kovasti tasa-arvoiseksi, mutta mitä tasa-arvoa se on, että koska perinteisesti? Se, että joku on perinteisesti näin tai noin, ei tee siitä hyvää tai oikeaa ratkaisua. Jos olisi fifty-fifty, kumman sukunimen otamme, eikö olisi ihan hyvä mennä vastavirtaan ja näyttää, että naisen sukunimen ottaminen ei kastroi miestä, ja että nainen ja mies ovat aidosti tasa-arvoisia. Että sukunimet ovat samalla viivalla katsomatta millään lailla sukupuoleen. Tämä ajatus kumosi nopeasti ideani ottaa sittenkin Nikon sukunimi. On otettava myös huomioon, kummalle sukunimi on isompi osa identiteettiä tai tärkeämpi? Kaikkien näiden keskustelujen jälkeen olen aika varma, että minulle. 

Seuraavaksi mietimme, mitä muita vaihtoehtoja on kuin ottaa jomman kumman sukunimi. Toinen voisi ottaa yhdysnimen, tai voisimme ottaa jonkun suvun vanhan nimen. Niko kumosi kuitenkin nämä vaihtoehdot, sillä yhdysnimi on epäkäytännöllinen, eikä hän kokenut mitään tarvetta uuden nimen ottamiseen. Aina olisi myös mahdollista, että kummatkin pitävät omat nimensä, mutta koska kummatkin haluavat tulevaisuudessa omien lastensa kanssa yhteisen nimen, jäi tämäkin vaihtoehto laskuista pois. Tämän jälkeen päädyimme taas samaan pisteeseen, jossa olimme aiemmin: minun tai hänen sukunimensä ottaminen olisi ainoa vaihtoehto. Ja palatakseni edellisiin argumentteihin, on lienee selvää, mihin tulokseen päädyimme. Päätös oli lopulta yhdessä ja täysin sovussa tehty, ja asia on ainakin tältä erää selvääkin selvempi. 

Kertokaa te ihmeessä näkemyksiänne asiasta. Kuten sanottu, aihe herättää tunteita ja mielipiteitä suuntaan ja toiseen.