WEEK 6: Ystävyydestä, fiiliksistä ja viikonlopusta

Olen koko täällä oloajan yrittänyt löytää ystäviä. On yllättävän vaikea löytää juuri sitä oikeaa jonka kanssa klikkaa heti, eikä tarvitse olla mitään muuta kuin oikeasti on. Ihmiset, joiden kanssa olen täällä viettänyt aikaa, ovat milloin mistäkin kotoisin, erilaisista elämäntilanteista ja hyvin eri ikäisiä. Yleensä en tiedä päivän seurastani muuta kuin nimen, ja hyvällä tuurilla facebookista stalkatun naamakuvan. Joskus luonnollisesti käy hyvä tuuri, ja joskus päädyn lopulta pakenemaan paikalta milloin minkäkin tekosyyn nojalla. Koen olevani suhteellisen valikoiva seuran kanssa, enkä näe tarvetta hengailla ihmisten kanssa, joiden kanssa en voi olla täysin oma itseni. Olen tuntenut lähiaikoina erityistä kiitollisuutta niistä ihanista tyypeistä, jotka jaksavat ottaa minuun yhteyttä vaikken olekaan siinä vieressä jatkuvasti (kiitos <3). Näin kaukana kotoa asustellessa tulee hetkiä, kun olo on hetkellisesti yksinäinen ja jopa vähän surkea. Siihen on onneksi yksinkertainen lääke, nimittäin yhteydenpito itselle tärkeisiin ihmisiin. Ja erityisesti siis tasaisesti kummankin osapuolen aloitteesta tapahtuva yhteydenpito. Haluan kuulla muiden kuulumisia ja rupatella niitä näitä tai vaikka syvällisempiäkin, vaikka sitten skypen välityksellä tähän hätään kun välimatkaa on kuitenkin suhteellisen paljon. Niin ne kaukana olevat läheiset antavat voimaa tänne asti!

Kuudes viikko au pairin hommia menossa, ja ollaan jo yli puolenvälin. En väitä, että päivääkään menisi ohi ilman, etten miettisi kotiin pääsemisen riemua. Siltikään en tulisi kotiin yhtään aiemmin. Tämä viikko on ollut erilainen kuin aiemmat, sillä lasten mummo tuli Ranskasta käymään. Näin ollen yhden ihmisen työt on tehty kahden ihmisen voimin, ja välillä olen jopa ollut vähän turhautunut tekemisen puutteesta ja siitä, etten tiedä, mikä minun paikkani tässä uudessa järjestyksessä on.  Kylvetänkö lapset vai en? Entäs aamupala? Aijaa, joku on jo tehnyt sen valmiiksi. No kouluun ainakin vien lapset. Ai että mummo hakee ne sieltä? Okei. Entäs lasten viihdyttäminen koulun jälkeen? Ai, joku muu leikkii. Pitäiskö mun mennä mukaan vai jättäydynkö sivulle? Huoh miksi pitää sanoa sama asia tytöille kymmenen kertaa ennen kuin joku kuuntelee? Aina kysytään apua mummolta ja kerrotaan kaikki jutut ranskaksi. Nyt mummokin huomaa että lapset ei kuuntele mua. Mitäköhän se asiasta ajattelee? Toivottavasti ei luule että se on aina tällaista. Siinä muutama viime päivänä mielessä pyörinyt ajatus. Lasten huomion kohdistuminen täysin heidän mummoonsa on ollut hankalaa, sillä en ole saanut ääntäni kuuluville. Huomatkaa, että tilannetta ei ole helpottanut jatkuva ranskan puhuminen kotona.  Totta kai on ymmärrettävää, että lapset ovat innoissaan mummonsa läsnäolosta, mutta minun elämästäni se ei tee helppoa!

Jos jotain hyvää tässä on ollut, olen saanut normaalia enemmän vapaata aikaa itselleni. Lauantaina yhteinen sävel löytyi nopeasti uusien tuttavuuksien kanssa, ja vietimme mukavan päivän sateisella piknikillä puistossa ja Hard Rock Cafen herkkuruokia syömässä. Sunnuntain vietin pitkälti taas uuden suomalaisen tuttavuuden kanssa Shoredichin Brick Lane Marketia kierrellen, ympäriinsä haahuillen, katuruokaa syöden ja Oxford Streetillä shoppaillen. Shoredichin pisteet kyllä vähän nousivat, ehkä onnistuneen markkinoiden kiertelyn tuloksena. Päädyin shoppailemaan myös tiistaina, ja onnistuin käyttämään kaikki käteisvarani. Hupsista. Keskiviikkona lähdimme kohti länsi-Ranskan Nantesia, jonka lähettyvillä lasten mummola sijaitsee. Ranskan reissusta ja fiiliksistä enemmän ensi viikolla!

Hyde Park

Hard Rock Cafe London ja kauan odotettu burgeri!

Brick Lanen menoa

Katuruokaa Brick Lanella

Primarkin ostoksia

Upea auringonlasku

...Ja pakollinen turistikuva!