Mietiskelyä

Vihdoin tänne Joensuuhun ovat rantautuneet lämpimät ilmat, ja ulkona tekee mieli istuskella jatkuvasti. Sääli, että valtaosa kavereista on vaihtanut jo maisemaa, sillä picknick-seurana on lähinnä vain yliaktiivinen koira. Parempi se on kuin ei mitään. Lämpimien toukokuun kelien mukana tuli myös kolme vuotta yliopisto-opintoja täyteen. Jotenkin olen onnistunut saamaan kasaan vähän yli 180 opintopistettä ja kirjoittamaan kandin, joka kaikkien odotusteni vastaisesti sai parhaan mahdollisen arvosanan. En lakkaa siis edelleenkään yllättämästä itseäni. 

Koulun hyvästely tältä vuodelta ja tulevan kesän uudet kuviot ovat tehneet tehtävänsä: olen päivitellyt ajan nopeaa kulumista haikein mielin. Vastahan aloitin lukion. Vastahan olin abi, joka pohti, mikä ala olisi juuri se oma. Vastahan olin pieni fuksipalleroinen vieraassa isossa yliopistomaailmassa ja tein ensimmäisen opettajan sijaisuuteni kädet täristen. Voi miten siitä onkaan päästy pitkälle! Onneksi koulua on kuitenkin jäljellä vielä muutama vuosi, sillä suunnitelmia ei ole sen pidemmälle. Seuraavana haasteena onkin muutto uuteen asuntoon (taas vaihteeksi), ja ensi viikolla matkustus Etelä-Suomeen, josta matka jatkuu pian kohti Roomaa. Sitä ennen saan kuitenkin nauttia siskoni rippijuhlista ja hyvistä säistä, jotka toivottavasti jatkuvat vielä hetken. 

Nyt alkaa pakkausurakka ja lähtölaskenta lempi runoilijani Tommy Tabermanin sanojen saattelemana: 

Epäröinnin kynnyksellä

kysy

kuinka paljon rohkeutta

uskallat tänään jättää käyttämättä?

Railakasta vappumeininkiä ja ahdistusta tulevasta

Tänään on toukokuun toinen päivä, joka tarkoittaa sitä, että reissuun lähtöön on enää kuukausi aikaa. Vappu meni nopeasti ystävien kanssa hengaillessa. Sateisesta vappuaaton säästä huolimatta tunnelma oli hyvä, eikä mahakaan jäänyt kurnimaan tyhjyyttään. Vappupäivänä sää oli onneksi suhteellisen lämmin ja aurinkoinen, joten päätimme lähteä ainejärjestömme vappubrunssille joen rantaan ja katselemaan torin vapputunnelmaa. On se kyllä ihmeellistä, miten kesäisen olon vappu saa aina aikaan. Kaikki kouluhommat tehty, vuoden haasteista selvitty hengissä ja jopa jotain uutta oppineena, ja kesä häämöttää edessä! Onko parempaa tunnetta olemassa?

Kaikesta onnellisuudesta huolimatta ajatus tulevasta hieman ahdistaa. Viikko sitten saimme tietää muutosta uuteen asuntoon 1.6, vain kaksi päivää ennen lähtöämme serkkuni ylppäreihin. Ei siinä muuten mitään, mutta ylppäreistä lähdemme suoraan Roomaan lomailemaan, ja Roomasta minä lähden suoraan Lontooseen. Siis heippa Suomi ja kodin kaaos, nähdään taas elokuussa. Toivottavasti poikaystäväni on onnistunut siihen mennessä purkamaan kaikki laatikot. Toki ahdistusta lisää myös se pikku juttu, että lähden ensimmäistä kertaa yksin ulkomaille, vieraaseen perheeseen ja vieraaseen maahan. Mietin, miten mahdan pärjätä, ja pidetäänkö minusta siellä. Mitä jos asiat eivät sujukaan, tai koti-ikävä vie voiton? Tai entä jos en ikävöi kotiin ollenkaan? Askel tuntemattomaan on niin kauhean pelottavaa, mutta ennen kaikkea kasvattavaa ja avartavaa. Jos jotain olen oppinut, niin sen.