Pääsiäislomalla

Harjoitteluni vastuutunnit on vihdoin pidetty, joten astetta stressittömämpi elämä saa nyt jatkua.  Koulujuttuja riittää vielä vaikka kuinka, muttei onneksi mitään kovin ihmeellistä. Raportteja, gradun viimeistelyä, muutama harjoittelun seurantatunti ja pari muuta pikkujuttua. Ei tunnu enää missään. Torstaina lähdimme perheellä Espooseen sukuloimaan muutamaksi päiväksi, ja nyt olemme paluumatkalla Joensuuhun iltajunalla. Espoossa saatiin syödä mahat vähän turhankin täyteen hyvää ruokaa, tavattiin pitkästä aikaa äitini puolen sukulaisia  ja nautittiin laatuseurasta. Reissu oli oikein mukava päätös viime viikkojen stressille ja samalla aloitus keväälle.

Ehdin jo ihastella Etelä-Suomen alkavaa kevättä ja fiilistellä enää muutaman kuukauden päässä häämöttävää kesää. Joensuussa kevät ei ole vielä ihan niin pitkällä, mutta perästä tullaan. Ihanaa olla kesä Suomessa, se kun vaihtui viime vuonna Lontoon kesään (ei sillä että siinäkään olisi ollut paljoa valittamista). On se vaan ihmeellistä, miten jatkuvasti pitenevät päivät ja auringonpaiste vaikuttavat positiivisesti mielialaan ja jaksamiseen. Vielä kun toipuisin täysin tästä flunssasta niin pääsisin liikkumaan kunnolla, sillä sitä olen viime viikot kaivannut aivan erityisesti. Huomenna luvassa on laskettelua ja kevään ensimmäiset grillailut. Jee!

Mennään naimisiin

Eilen vietimme kahdeksatta vuosipäivää avomieheni kanssa. Tuntuu hurjalta, että aikaa on kulunut jo näin paljon, mutta toisaalta on outoa ajatella, että elämää on joskus ollut ilman meitä. Tutustuimme seiskaluokalla, kävimme yläasteen ja lukion rinnakkaisluokilla, ja rippikoulun ja ylioppilasjuhlat rinnakkain. Lukion jälkeen muutimme yhteen ensimmäiseen asuntoomme ja aloitimme opiskelut korkeakoulussa. On kerrassaan outoa, että selvisimme yhdessä teini-iästä ja kaikista nuoruuden kriiseilyistä, ja erilleen kasvamisen sijasta kasvoimme yhteen. Olemme olleet toistemme tukena kaikissa elämän käännekohdissa ja vaikeuksissa, riidelleet turhista ja vähemmän turhista asioista, mutta myös huolehtineet toisistamme. Jossain vaiheessa teinisuhteemme muuttui ihme kyllä ihan oikeaksi suhteeksi, eikä mikään sittenkään erottanut meitä teinivuosien tunnemyrskyissä tai ensimmäisissä yhdessäasumisen kriiseissä. 15-vuotias Ilona olisi varmasti pyörtynyt, jos silloin olisi kerrottu, että hei btw tässä olisi sun tuleva aviomiehesi. Kääk. Alkaessamme seurustelemaan muistan ajatelleeni, että nyt meni tämäkin ystävyyssuhde pilalle kun ero tulee kuitenkin jossain vaiheessa. Nyt ymmärrän saaneeni lähes vahingossa vierelleni rakastavan, välittävän ja uskollisen miehen, jonka kanssa on hyvä jatkaa elämää juuri näin. Viime kesäkuussa minua kosittiin, ja tarkoituksenamme on mennä naimisiin kesällä 2019. Kirkko ja juhlapaikka on jo varattu, ja hääintoilu saattaa yltää jossain vaiheessa blogiinkin asti. Niin se elämä vaan menee eteenpäin.

Mikä tekee minut iloiseksi?

Sairastelu on jatkunut nyt jo yli viikon, liikkuminen on jäänyt täysin, koti kaipaa perusteellista siivousta ja huomenna jatkuva harjoittelu puskee stressiä pintaan. Siksi ajattelin keskittyä hetkeksi asioihin, joista olen iloinen tai onnellinen. 

Juuri nyt olen iloinen siitä, että...

Harjoittelun viimeiset vastuutuntini ovat keskiviikkona, jonka jälkeen stressaavin ja työläin osa harjoittelua on ohi. Harjoittelusta tekee raskaan erityisesti se, että olen turhan ankara itselleni. Lähestyvä valmistuminen saa minut todella miettimään, olenko tarpeeksi hyvä ja teenkö kaikki asiat oikein.

Näen perhettäni tänään Fransmannin brunssilla, sillä siskollani oli tällä viikolla 16-vuotis syntymäpäivä. Hyvää ruokaa ja hyvää seuraa, kyllä kelpaa. Kenties keksimme vielä jotain muutakin mukavaa tälle päivälle.

Selviytyjät Suomi tulee tänään illalla. Joo joo, olen jäänyt koukkuun, myönnetään.

Gradu alkaa olla valmis, ja se pitäisi enää lukea läpi virheiden varalta ennen esitarkastusta. Koko graduprosessi oli yllättävän mukava, vaikkakin tietysti työläs. Ihan turhaan uskoin pelottelijoita ja ajattelin gradun olevan jonkinlainen hirviö. Sekin taakka on kohta poissa harteilta!

Olen saanut säästettyä tavallista enemmän rahaa lähiaikoina. Indonesian matkan varausmaksun ja lentolippujen ostamisen sekä lumilaudan ostamisen jälkeen tilini saldo on laskenut ikävästi, eikä tilannetta paranna se, että en ole viimeiseen kuukauteen kerennyt käydä sijaistamassa. Olen kuitenkin saanut karsittua turhista kuluista paljon rahaa, kun olen yrittänyt edes vähän.

Minulla on ihania ystäviä, joiden kanssa oleminen on aina yhtä rentouttavaa. Mikä olisikaan parempaa kuin ystävä, hyvä ruoka, musiikkia ja viikon juorut.

Sain käytyä muutama päivä sitten pesemässä työpyykit toimistolla, ja nyt minulla on iso kasa puhtaita liinoja ja moppeja töissä. Aina yhtä suuri ilo.

Ensi viikolla on odotettavissa monta kivaa juttua: vuosipäivä, harjoittelun tuntien loppuminen, laskettelureissu Kolille sekä reissu Helsinkiin sukuloimaan! Ne jos mitkä auttavat jaksamaan vielä muutaman raskaamman päivän.

Sairastelua

Heippahei taas täältä sängyn pohjalta. Torstaina huomasin ensimmäiset flunssan merkit, ja yöllä minulle nousikin aika korkea kuume. Perjantaina raahauduin pitämään vielä viikon viimeisen oppitunnin, jonka jälkeen pyhitin viikonlopun lepäämiselle. En tiedä mikä tauti minuun on iskenyt, mutta se on aika tehokkaasti kaatanut minut sängyn pohjalle. Viikonloppuna en jaksanut pitää oikeastaan edes silmiä auki, vaan nukuin pääasiassa pari vuorokautta putkeen. Tänään iloitsin siitä, että jaksoin istua muutaman tunnin sohvalla ilman, että tunsin pakottavaa tarvetta mennä makuulleen ja nukkumaan. Kaikista tärkeintä olisi nyt vain levätä ja saada tämä tauti karistettua kannoiltani, jotta voisin taas rauhassa keskittyä kouluhommiin ja tuntien suunnitteluun, sillä ensi viikolla olisi vielä kolme päivää pidettäviä oppitunteja jäljellä. 

Tässä vielä muutama kännykällä napattu kuva viime viikon lenkiltä!

Opettajuus - mitä se on?

Ammatillisen kasvun portfoliota väsätessäni etsin vanhoja esseitä, pohdintoja ja muita dokumentteja (lue: todisteita) ammatillisesta kasvustani. Löysin tämän hauskan pohdinnan opettajuudesta tietokoneeni syövereistä, ja ajattelin jakaa sen teille tämän illan iloksi. Typerä blogger ei antanut minun tasata kopioitua tekstiä, joten koittakaa kestää postauksen epäsiisti ulkoasu.

Usein kuulee sanottavan, että hyvä opettaja tekee työtä persoonallaan. Millainen on sitten hyvä opettaja, tai tässä tapauksessa hyvä persoona? Entä miten opettajaksi tullaan? Opettajuuden löytäminen itsestä voi usein olla tarpeettomankin karikkoinen tie. Yhdellä homma lähtee luistamaan lähes vahingossa, kun samaan aikaan toinen kamppailee asian kanssa vielä kymmenen vuotta ammatissa toimittuaankin. Opettajankoulutuksen antama ruusuinen kuva täydellisestä opettajuudesta ei ainakaan helpota eksyksissä olevan kamppailua. Miten oman opettajuuden voi löytää, entä miten se muotoutuu? Siinäpä vasta kysymys.

Opettajuus muotoutuu sekä opintojen aikana että työelämässä. Viiden opiskeluvuoden aikana juuri lukiosta valmistuneista, kokemattomista nuorista aletaan koulia rankalla kädellä asiansa osaavia kansankynttilöitä. Eikä matka ole taatusti helppo. Moni miettii vielä alussa, onko opettajan ammatti sittenkään se oma juttu, mutta uskaltaa kuiskata sen vain lähimmälle ystävälleen. Olen tavannut monta huojentunutta kanssamatkustajaa, kun olen kertonut olevani vielä hieman epävarma uravalinnastani. Yhteisön paine on valtava, sillä koulutukseen valitaan juuri niitä persoonia, jotka ovat unelmoineet luokanopettajan ammatista koko pienen elämänsä, eikä polulta poikkeavia haluta joukkoon. Epävarmuuden tunnustaminen luokanopettajan ammatin sopivuudesta itselle tuntuu olevan viimeinen naula arkkuun: samalla tunnustat olevasi jollain tavalla kelvoton tähän hienoon ammattiin.

Opintojen aikana kirjoitellaan ammatillisen kasvun portfolioita, opetellaan miten tutkimusta tehdään, pohditaan ainakin kaksikymmentä kertaa kuukaudessa minkälainen on hyvä opettaja, opetellaan tekemään täydellisiä tuntisuunnitelmia, luetaan hienojen tutkijoiden hienoja sanoja hienoista tenttikirjoista, lauletaan, ommellaan sekä opetellaan voltteja ja pilkkusääntöjä. Valmistaako kaikki tämä meitä tulevaan? No, ei siitä ainakaan haittaa ole. Valtaosa harjoitteluista tehdään Normaalikoulussa. Koulussa, jossa on kaikki tarvikkeet, välineet, resurssit ja vähintäänkin suhteellisen hyvin hallinnassa olevat oppilaat. Ja tietenkin aina joku vanhempi ja kokeneempi kansankynttilä valvomassa ja tarjoamassa apuaan tarpeen tullen. Mikäs siinä, mutta odotapas kun menet ensimmäisen kerran sijaiseksi lyhyellä varoitusajalla johonkin perähikiän kouluun, ja ensimmäisen kerran elämässäsi huomaat, ettei mikään ole hallinnassa. Ei mikään. Eikä kukaan auta.

Sijaisuudet ovat oiva keino päästä tutustumaan opettajien työhön lähietäisyydeltä. Yhtäkkiä huomaat olevasi tilanteessa, jossa 45 minuutin tunti ei riitä alkuunkaan tunnin aiheen läpikäymiseen. Tunnin alusta menee helposti kymmenen minuuttia siihen, että yhdellä on pissihätä ja toinen nyyhkyttää pulpettiaan vasten unohtuneen koulukirjan takia. Tunnin aikana juokset luokassa ympäriinsä yrittäen epätoivoisesti auttaa kaikkia apua tarvitsevia, ja kohta alkaakin jo kysely milloin tunti loppuu. Johan oppilaat ehtivät tehdä tehtäviä kymmenen minuuttia! Välitunnitkin kuluvat nopeasti oppilaiden riitoja selvitellessä ja verisiä polvia paikkaillessa.

Medialla, oppilailla ja heidän vanhemmillaan, opettajankoulutuslaitoksella sekä oikeastaan lähes kaikilla ihmisillä on kuva siitä, minkälainen on hyvä opettaja. Olen tullut kaiken kuulemani perusteella siihen tulokseen, että hyvän opettaja on vähintäänkin kaikkitietävä, erehtymätön, innovatiivinen, yhteisopettajuutta kannattava hyväntahtoinen mallikansalainen sekä toiminnallinen ihmeihminen jolta eivät ideat lopu ja jolla on aina varasuunnitelma taskussa. Kaiken varalta. Koulussa opettaja joutuu usein toimimaan opettajan ammattinsa lisäksi myös lääkärinä, poliisina, siivoojana, psykologina sekä äitinä. Opettajan ammatti on myös ympärivuorokautinen, sillä yllättävän monet oppilaat ja vanhemmat katsovat esimerkiksi kaupassa, mitä lasten opettaja ostaa ruoaksi. Täytyyhän opettajan toki syödä terveellisesti. Moni opiskelija kuuntelee näitä kauhutarinoita ja miettii, miten kykenee tekemään tämän kaiken. Olemaan täydellinen. Asiat eivät onneksi ole näin pahasti, sillä eihän koko Suomessa olisi muuten yhtä ainutta luokanopettajaa. Tärkeintä oman opettajuuden etsimisessä ja sen löytämisessä onkin, että ymmärtää positiivisten näkökulmien lisäksi myös luokanopettajan ammatin varjopuolet, eikä järkyty jos joskus tulee vastaan haastaviakin tapauksia. Oman luokan saadessa helpottaa, niin olen kuullut. Ja ovathan lapset ihania, avuliaita, hauskoja tapauksia, joiden kanssa päivät ja vuodet sujuvat oikein mukavasti. Tai ainakin se yksi päivä vuodesta.

Liittyykö opettajuuteen sitten jotenkin pukeutuminen? Pitäisikö oikean luokanopettajan leikata polkkatukka, hankkia värikkäät sangat silmälaseihin, laittaa päälle marimekon tunika ja ripustaa huopahelmet kaulaan? Muutaman viime vuoden aikana minulle on kehittynyt jonkinlainen luokanopettajatutka. Luokanopettajat nimittäin tunnistaa usein jo kilometrin päähän. Mikä sitten tekee luokanopettajasta luokanopettajamaisen? No, sanoisin että tyyli ja persoona. Tietty tapa olla, puhua ja ottaa kontaktia muihin ihmisiin. Ulkonäkö ei opettajaa tee, mutta uskoisin, että jotkut vastavalmistuneet opettajat kamppailevat tämän asian kanssa. Olen nähnyt bändipaidoissa ja lävistykset poskissa kulkevia luokanopettajia, eikä heitä ole kohdeltu yhtään eri tavalla kuin neutraaleissa vaatteissa kulkeviakaan. Yhteisön paine voi kuitenkin saada tyylin muuttumaan vähintäänkin hillitympään suuntaan.

Moni opettajan alku miettii, millainen opettaja juuri minä tulen olemaan. Monilla on jo jonkinlainen käsitys siitä, minkälaisista opettajista pitää ja millainen haluaisi itse olla. Usealla opiskelijalla onkin mielikuva täydellisestä opettajasta: sopivasti auktoriteetin omaava, mutta kuitenkin hauska, vitsikäs ja rento kaveri, jota oppilaat rakastavat. Täydelliseen kuvaan kuuluu myös opettajan sallimat pitkät ja mielenkiintoiset keskustelut aiheesta kuin aiheesta, sekä tietenkin mielenkiintoisten ja toiminnallisten tuntien pitäminen joka ikinen päivä eläkkeeseen asti. Kuten kaikessa muussakin, tulee myös tässä seinä vastaan. Tiettyyn pisteeseen asti uusi opettajan alku voi vaikuttaa siihen, minkälaisen kuvan itsestään antaa, kuinka käyttäytyy ja minkälaisia tunteja pitää. Monet tuppaavat kuitenkin unohtamaan sen tärkeimmän: oman persoonan. Liian moni hieman eksyksissä oleva opiskelija tekee kaikkensa sulautuakseen joukkoon. Nopeasti opettajanpöydän takana seisoessa kuitenkin huomaa, että oma persoona alkaa puskea sen luodun täydellisen opettajakuoren läpi. Yksi kiljuu, toinen nuolee paperia, kolmas leikkii koiraa ja neljäs laittoi juuri nastan tuolisi päälle. Yritäpä siinä olla juuri sopivasti auktoriteetti ja juuri sopivasti mukava, mahtava opettaja.

Hämmästyksekseni yhtenä kauniina päivänä huomasin, että alan ajatella kuin opettaja. Katsoessani tv-sarjoja tai lukiessani facebookiin tulleita päivityksiä huomasin katsovani luokkatilanteita opettajan näkökulmasta ja aloin ymmärtää sukulaisopettajieni kertomia “opejuttuja”. Kirjakaupassa käydessäni löysin täydellisen, luovan tehtäväkirjan, jota luokassa voisi käyttää. Ostin sen. Mitä minulle on tapahtumassa? Sijaisuuksia tehdessäni aloin löytää omaa opettajapersoonani ja ihmettelin, miten paljon pidän itsestäni opettajana. Ehkä tämä ammatti on sittenkin minua varten. Näinkö se niin abstrakti ja kaukainen “opettajuus” alkaa muovautua? Toki opettajuus on myös ammattirooli, ei vain persoonalla tehtävää työtä. Opettajan roolissa on ihminen itse, mutta kuitenkin tietyn roolin verhoamana. Kenties sijaisuuksia tehdessä nuorelle opettajan alulle alkaa kokemusten mukana muotoutua tiettyjä opettajan ominaisuuksia, kuten luovuutta, tilannetajua ja tasapuolisuutta.

Tässä sitä siis ollaan kirjoittamassa esseetä opettajuudesta. Kuka minä, toisen vuoden opiskelija, olen kertomaan siitä? Opinnoista on vielä liian paljon jäljellä, mutta nämä kaksi vuotta ovat avanneet minulle täysin uuden maailman: maailman jossa etsitään itseä jokaisen kiven alta, ja sirpale kerrallaan kursitaan omaa identiteettiä kokoon. Olen löytänyt maailman, johon yritän kovasti kuulua, mutta jota opin samalla myös kritisoimaan ja arvioimaan. Maailman, jossa avautuu päivittäin mahdollisuuksia kokea uusia, ihmeellisiä asioita. Ja kuka kaipaisikaan ainaista ihanuutta ja täydellisyyttä? Yhtä taaksepäin astuttua askelta kohden on kaksi eteenpäin astuttua askelta, ja joskus itse kunkin on hyvä saada lumipallosta päähän. Okei, ei. Ei saa heittää niitä hemmetin lumipalloja!

Hei hei talviloma

Viikon hengähdystauko harjoittelusta ja kouluhommista on mennyt aivan liian nopeasti kuten yleensä. Talvilomalla olen kerennyt nähdä ystäviä, käynyt pelaamassa sulkapalloa ja nauttinut pitkistä koiralenkeistä auringonpaisteessa. On niin virkistävää kun ulkona alkaa olla jo valoisaa, ja koko viikon on paistanut aurinko. Siitä ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle. Eilen kävimme porukalla katsomassa Kontiolahdella ampumahiihdon maailmancupia, ja vaikka lajin päälle en mitään ymmärrä, oli tunnelma ihan mukaansatempaava. Tänä aamuna kävimme vielä äitini luona brunssilla, ja nyt on maha vähän turhankin täynnä! 

Ajattelin, että pystyn pääsemään tämän meneillään olevan opetusharjoittelun läpi stressaamatta sen enempää, mutta niin varmaan. Kun oma vastuuviikkoni lähestyy uhkaavasti, kääntyvät ajatukset väkisinkin maanantaihin ja oppituntien yksityiskohtiin. Enhän unohda mitään? Osaanhan opettaa tuon asian? Enhän ole ymmärtänyt mitään väärin? No, näillä mennään! Ensimmäinen päivä on pahin, sitten toivottavasti helpottaa. Nyt lähden nauttimaan vielä viimeisestä lomapäivästä ulos aurinkoon! 

Paras ystävämme Friida

Rakas ja niin tärkeä mussukkamme Friida Friidu Fripu Frippe Riitu Friidulainen täyttää tässä kuussa kaksi vuotta, jonka kunniaksi ajattelin kirjoittaa hieman tästä karvakaveristamme.

Kun muutimme yhteen poikaystäväni kanssa lähes neljä vuotta sitten (oho onko siitä jo niin kauan?), halusin ehdottomasti lemmikin. Poikaystäväni kotona ei ole ollut koskaan minkäänlaisia lemmikkejä, joten hän vierasti aika pitkään ajatusta yhtään mistään karvakaverista kotonamme. Lopulta sain kuitenkin tahtoni läpi, ja sain ostaa hamsterin. Kyllä, kaikista mahdollisista eläimistä halusin hamsterin. Kun hamsterimme Tiita kiikutettiin sitten lopulta kotiin, ei kestänyt päivääkään kun poikaystäväni oli jo aivan tämän pienen tyypin pauloissa. Työnjako meillä oli se, että minä hoidin häkin siivoamiset ja muut likaiset hommat, ja N oli Tiitan paras kamu. Sama meno jatkui koko Tiitan eliniän (joka ei tosin tainnut olla kahta vuotta pidempään). Muutaman vuoden päästä Tiitan hankinnasta tuttuun kenneliin syntyi koiranpentuja, jolloin mieleemme juolahti ensimmäisen kerran koiran hankinta. Asuimme silloin kuitenkin asunnossa, johon ei voinut ottaa koiraa, joten pentu jäi saamatta. Koirakuume iski kuitenkin meihin kumpaankin niin kovasti, että muutimme toiseen asuntoon vain siksi, että oman pennun ottaminen mahdollistuisi. Ei kestänyt sitten kauaakaan, kuin samaiseen kenneliin syntyi uusi pentue, josta varattiin pentu itsellemme. 

Pikku-Friida tuli kotiimme seitsemänviikkoisena pallerona. Nopeasti huomasimme noin pienen pennun hoitamisen olevan kokopäivätyö, ja onneksi minulla olikin aikaa kesälomalla olla pennun kanssa. Ensimmäiset puoli vuotta oli vähän raskaampaa aikaa, sillä kotoa ei voinut lähteä kovin pitkäksi aikaa, Friidaa täytyi käyttää usein ulkona (jonka lisäksi jätöksiä sai siivoilla ihan kiitettävästi myös sisältä), ja täytyihän pentu opettaa käyttäytymään. Yllättävän suuri työ. No, niin sekin pikku pallero muuttui nopeasti teiniksi, ja nyt kohta kaksivuotiaana Friida alkaa hiljalleen käyttäytyä kuin aikuinen koira. Kyllä siinä kestikin!

Friida on kuitenkin antanut meille niin suunnattoman paljon, että sitä on vaikea edes kuvailla. Jos nyt lähdetään siitä, että Friida on aivan mahtava tyyppi, on hänen (kyllä, hänen) tulonsa osaksi perhettämme jollain oudolla tavalla myös parantanut parisuhdettamme. Friidan myötä meistä tuli tietyllä tapaa perhe: Minä, hän ja Friida. Kuulostaa varmaan hullulta, mutta antaa kuulostaa. Kun kerroimme alunperin haluavamme koiran, monet läheisemme sanoivat että ei kannata. Koira sitoo, jos haluaa mennä jonnekin, sille täytyy aina olla hoitaja, sitä täytyy jaksaa ulkoiluttaa ja olla sen seurana, kaikkiin paikkoihin ei voi mennä koiran kanssa, vuokra-asunnon hankkiminen voi olla haastavaa, koira voi rikkoa huonekaluja ja se sotkee, karvaa on joka paikassa... Plaa plaa plaa. Olen niin onnellinen, että pidimme oman päämme ja teimme kuten meistä parhaalta tuntui, sillä jo heti alkumetreillä huomasimme, että ratkaisu oli täysin oikea. Totta kai koiran omistamiseen liittyy vastuuta, ja suurin elämään vaikuttava asia on sen sitovuus. Siinä sitoudutaan yli kymmeneksi vuodeksi käyttämään karvakaveria ulkona monta kertaa päivässä, ruokkimaan se, nukkumaan yöt samassa paikassa ja pitämään sille seuraa. Silti en voi sanoa sekuntiakaan katuneeni päätöstämme (Okei nyt huijasin. Taisin vähän katua ensimmäisten viikkojen aikana kun yöllä heräilin käyttämään Friidaa ulkona ja huonekalumme saivat uuden ilmeen jos kotoa poistui hetkeksikään). Onneksi Friida tulee viihdyttämään meitä (ja toisinpäin) vielä pitkän pitkän aikaa.

Harjoittelussa

Karu todellisuus iski heti reissusta tultuani, kun palasin lämpimästä Jordaniasta kylmään ja omalta osaltani hyvin työntäyteiseen koti-Suomeen. Minulla alkoi viimeinen harjoittelu Norssilla, ja seuraava harjoittelu (jonka jälkeen olenkin jo oikeastaan valmis opettaja, kääk) onkin sitten Indonesiassa vähän erilaisissa maisemissa. H3-harjoittelu on pakollinen harjoittelu meille luokanopettajaopiskelijoille, ja se täytyy suorittaa Norssilla. Tässä harjoittelussa ideana on opettaa vähän pidempiä pätkiä kerralla. Opiskelijat ottavat itselleen vastuuviikkoja tai useampia päiviä peräkkäin, jolloin he ottavat vastuulleen kaikkien aineiden opettamisen siltä ajalta. Opettamisen lisäksi harjoitteluun kuuluu myös tuntien seuraaminen (15x75min), vertaispalautteen antaminen ja saaminen, pedagogisen opetuskokeilun tekeminen, muutaman oppitunnin tarkempi analysoiminen,  ryhmäohjausta, henkilökohtaista ohjausta, luentoja ja niin edelleen. Iso paketti kaiken kaikkiaan. 

Norssilla opettaminen ja erityisesti harjoittelussa oleminen poikkeaa aika paljon sijaisuuksista, mikä tekee siitä hieman stressaavamman. Norssilla pyritään innovatiivisuuteen ja kokeilemaan kaiken maailman uusia hienoja juttuja, huomattavasti enemmän kuin "normaaleissa" kouluissa. Kaikki laitteet, materiaalit ja muut hienoudet löytyvät, ja tavalliset tunnit eivät riitä. Tuntuu, että joka tunnilla pitäisi keksiä ja kokeilla toiminnallisia menetelmiä, käyttää tieto- ja viestintöteknologiaa ja osallistaa lapsia valtavasti. Ihan kiva ajatus sinänsä, mutta suunnittelu on erittäin aikaavievää. Lisäksi stressiä lisää luonnollisesti valvova ja palautetta antava opettaja, ja mahdollisesti tuntia seuraavat harjoittelijat. Yritä siinä nyt sitten opettaa luonnollisesti kun tuntia seuraa hyvällä tuurilla kymmenenkin aikuista. No, onneksi ei sentään aina! 

Tähän mennessä olen vain seurannut tunteja, mutta nyt alkavan talviloman jälkeen alkaa ensimmäinen vastuuviikkoni. Tänään kävimme tekemiäni tuntisuunnitelmia läpi luokan oman opettajan kanssa, joka antoi minulle vielä viimeiset parannusehdotukset. Ensi viikon tavoitteena onkin tehdä loput tuntisuunnitelmat valmiiksi, valmistella tarvittavat materiaalit ja esimerkit, ja viimeistellä gradua ennen talviloman jälkeistä seminaaria. Talviloma ei siis taida tapauksessani olla kovinkaan lomailua, mutta ehkä pyhitän ensi viikosta muutaman päivän vain olemiselle. Suunnitelmissa on ainakin ravintola- ja laskettelureissut. Ne voivat tulla tarpeeseen, sillä jää nähtäväksi miten paljon stressaan sitten seuraavasta viikosta!