Ammatillisen kasvun portfoliota väsätessäni etsin vanhoja esseitä, pohdintoja ja muita dokumentteja (lue: todisteita) ammatillisesta kasvustani. Löysin tämän hauskan pohdinnan opettajuudesta tietokoneeni syövereistä, ja ajattelin jakaa sen teille tämän illan iloksi. Typerä blogger ei antanut minun tasata kopioitua tekstiä, joten koittakaa kestää postauksen epäsiisti ulkoasu.
Usein kuulee sanottavan, että hyvä opettaja tekee työtä persoonallaan. Millainen on sitten hyvä opettaja, tai tässä tapauksessa hyvä persoona? Entä miten opettajaksi tullaan? Opettajuuden löytäminen itsestä voi usein olla tarpeettomankin karikkoinen tie. Yhdellä homma lähtee luistamaan lähes vahingossa, kun samaan aikaan toinen kamppailee asian kanssa vielä kymmenen vuotta ammatissa toimittuaankin. Opettajankoulutuksen antama ruusuinen kuva täydellisestä opettajuudesta ei ainakaan helpota eksyksissä olevan kamppailua. Miten oman opettajuuden voi löytää, entä miten se muotoutuu? Siinäpä vasta kysymys.
Opettajuus muotoutuu sekä opintojen aikana että työelämässä. Viiden opiskeluvuoden aikana juuri lukiosta valmistuneista, kokemattomista nuorista aletaan koulia rankalla kädellä asiansa osaavia kansankynttilöitä. Eikä matka ole taatusti helppo. Moni miettii vielä alussa, onko opettajan ammatti sittenkään se oma juttu, mutta uskaltaa kuiskata sen vain lähimmälle ystävälleen. Olen tavannut monta huojentunutta kanssamatkustajaa, kun olen kertonut olevani vielä hieman epävarma uravalinnastani. Yhteisön paine on valtava, sillä koulutukseen valitaan juuri niitä persoonia, jotka ovat unelmoineet luokanopettajan ammatista koko pienen elämänsä, eikä polulta poikkeavia haluta joukkoon. Epävarmuuden tunnustaminen luokanopettajan ammatin sopivuudesta itselle tuntuu olevan viimeinen naula arkkuun: samalla tunnustat olevasi jollain tavalla kelvoton tähän hienoon ammattiin.
Opintojen aikana kirjoitellaan ammatillisen kasvun portfolioita, opetellaan miten tutkimusta tehdään, pohditaan ainakin kaksikymmentä kertaa kuukaudessa minkälainen on hyvä opettaja, opetellaan tekemään täydellisiä tuntisuunnitelmia, luetaan hienojen tutkijoiden hienoja sanoja hienoista tenttikirjoista, lauletaan, ommellaan sekä opetellaan voltteja ja pilkkusääntöjä. Valmistaako kaikki tämä meitä tulevaan? No, ei siitä ainakaan haittaa ole. Valtaosa harjoitteluista tehdään Normaalikoulussa. Koulussa, jossa on kaikki tarvikkeet, välineet, resurssit ja vähintäänkin suhteellisen hyvin hallinnassa olevat oppilaat. Ja tietenkin aina joku vanhempi ja kokeneempi kansankynttilä valvomassa ja tarjoamassa apuaan tarpeen tullen. Mikäs siinä, mutta odotapas kun menet ensimmäisen kerran sijaiseksi lyhyellä varoitusajalla johonkin perähikiän kouluun, ja ensimmäisen kerran elämässäsi huomaat, ettei mikään ole hallinnassa. Ei mikään. Eikä kukaan auta.
Sijaisuudet ovat oiva keino päästä tutustumaan opettajien työhön lähietäisyydeltä. Yhtäkkiä huomaat olevasi tilanteessa, jossa 45 minuutin tunti ei riitä alkuunkaan tunnin aiheen läpikäymiseen. Tunnin alusta menee helposti kymmenen minuuttia siihen, että yhdellä on pissihätä ja toinen nyyhkyttää pulpettiaan vasten unohtuneen koulukirjan takia. Tunnin aikana juokset luokassa ympäriinsä yrittäen epätoivoisesti auttaa kaikkia apua tarvitsevia, ja kohta alkaakin jo kysely milloin tunti loppuu. Johan oppilaat ehtivät tehdä tehtäviä kymmenen minuuttia! Välitunnitkin kuluvat nopeasti oppilaiden riitoja selvitellessä ja verisiä polvia paikkaillessa.
Medialla, oppilailla ja heidän vanhemmillaan, opettajankoulutuslaitoksella sekä oikeastaan lähes kaikilla ihmisillä on kuva siitä, minkälainen on hyvä opettaja. Olen tullut kaiken kuulemani perusteella siihen tulokseen, että hyvän opettaja on vähintäänkin kaikkitietävä, erehtymätön, innovatiivinen, yhteisopettajuutta kannattava hyväntahtoinen mallikansalainen sekä toiminnallinen ihmeihminen jolta eivät ideat lopu ja jolla on aina varasuunnitelma taskussa. Kaiken varalta. Koulussa opettaja joutuu usein toimimaan opettajan ammattinsa lisäksi myös lääkärinä, poliisina, siivoojana, psykologina sekä äitinä. Opettajan ammatti on myös ympärivuorokautinen, sillä yllättävän monet oppilaat ja vanhemmat katsovat esimerkiksi kaupassa, mitä lasten opettaja ostaa ruoaksi. Täytyyhän opettajan toki syödä terveellisesti. Moni opiskelija kuuntelee näitä kauhutarinoita ja miettii, miten kykenee tekemään tämän kaiken. Olemaan täydellinen. Asiat eivät onneksi ole näin pahasti, sillä eihän koko Suomessa olisi muuten yhtä ainutta luokanopettajaa. Tärkeintä oman opettajuuden etsimisessä ja sen löytämisessä onkin, että ymmärtää positiivisten näkökulmien lisäksi myös luokanopettajan ammatin varjopuolet, eikä järkyty jos joskus tulee vastaan haastaviakin tapauksia. Oman luokan saadessa helpottaa, niin olen kuullut. Ja ovathan lapset ihania, avuliaita, hauskoja tapauksia, joiden kanssa päivät ja vuodet sujuvat oikein mukavasti. Tai ainakin se yksi päivä vuodesta.
Liittyykö opettajuuteen sitten jotenkin pukeutuminen? Pitäisikö oikean luokanopettajan leikata polkkatukka, hankkia värikkäät sangat silmälaseihin, laittaa päälle marimekon tunika ja ripustaa huopahelmet kaulaan? Muutaman viime vuoden aikana minulle on kehittynyt jonkinlainen luokanopettajatutka. Luokanopettajat nimittäin tunnistaa usein jo kilometrin päähän. Mikä sitten tekee luokanopettajasta luokanopettajamaisen? No, sanoisin että tyyli ja persoona. Tietty tapa olla, puhua ja ottaa kontaktia muihin ihmisiin. Ulkonäkö ei opettajaa tee, mutta uskoisin, että jotkut vastavalmistuneet opettajat kamppailevat tämän asian kanssa. Olen nähnyt bändipaidoissa ja lävistykset poskissa kulkevia luokanopettajia, eikä heitä ole kohdeltu yhtään eri tavalla kuin neutraaleissa vaatteissa kulkeviakaan. Yhteisön paine voi kuitenkin saada tyylin muuttumaan vähintäänkin hillitympään suuntaan.
Moni opettajan alku miettii, millainen opettaja juuri minä tulen olemaan. Monilla on jo jonkinlainen käsitys siitä, minkälaisista opettajista pitää ja millainen haluaisi itse olla. Usealla opiskelijalla onkin mielikuva täydellisestä opettajasta: sopivasti auktoriteetin omaava, mutta kuitenkin hauska, vitsikäs ja rento kaveri, jota oppilaat rakastavat. Täydelliseen kuvaan kuuluu myös opettajan sallimat pitkät ja mielenkiintoiset keskustelut aiheesta kuin aiheesta, sekä tietenkin mielenkiintoisten ja toiminnallisten tuntien pitäminen joka ikinen päivä eläkkeeseen asti. Kuten kaikessa muussakin, tulee myös tässä seinä vastaan. Tiettyyn pisteeseen asti uusi opettajan alku voi vaikuttaa siihen, minkälaisen kuvan itsestään antaa, kuinka käyttäytyy ja minkälaisia tunteja pitää. Monet tuppaavat kuitenkin unohtamaan sen tärkeimmän: oman persoonan. Liian moni hieman eksyksissä oleva opiskelija tekee kaikkensa sulautuakseen joukkoon. Nopeasti opettajanpöydän takana seisoessa kuitenkin huomaa, että oma persoona alkaa puskea sen luodun täydellisen opettajakuoren läpi. Yksi kiljuu, toinen nuolee paperia, kolmas leikkii koiraa ja neljäs laittoi juuri nastan tuolisi päälle. Yritäpä siinä olla juuri sopivasti auktoriteetti ja juuri sopivasti mukava, mahtava opettaja.
Hämmästyksekseni yhtenä kauniina päivänä huomasin, että alan ajatella kuin opettaja. Katsoessani tv-sarjoja tai lukiessani facebookiin tulleita päivityksiä huomasin katsovani luokkatilanteita opettajan näkökulmasta ja aloin ymmärtää sukulaisopettajieni kertomia “opejuttuja”. Kirjakaupassa käydessäni löysin täydellisen, luovan tehtäväkirjan, jota luokassa voisi käyttää. Ostin sen. Mitä minulle on tapahtumassa? Sijaisuuksia tehdessäni aloin löytää omaa opettajapersoonani ja ihmettelin, miten paljon pidän itsestäni opettajana. Ehkä tämä ammatti on sittenkin minua varten. Näinkö se niin abstrakti ja kaukainen “opettajuus” alkaa muovautua? Toki opettajuus on myös ammattirooli, ei vain persoonalla tehtävää työtä. Opettajan roolissa on ihminen itse, mutta kuitenkin tietyn roolin verhoamana. Kenties sijaisuuksia tehdessä nuorelle opettajan alulle alkaa kokemusten mukana muotoutua tiettyjä opettajan ominaisuuksia, kuten luovuutta, tilannetajua ja tasapuolisuutta.
Tässä sitä siis ollaan kirjoittamassa esseetä opettajuudesta. Kuka minä, toisen vuoden opiskelija, olen kertomaan siitä? Opinnoista on vielä liian paljon jäljellä, mutta nämä kaksi vuotta ovat avanneet minulle täysin uuden maailman: maailman jossa etsitään itseä jokaisen kiven alta, ja sirpale kerrallaan kursitaan omaa identiteettiä kokoon. Olen löytänyt maailman, johon yritän kovasti kuulua, mutta jota opin samalla myös kritisoimaan ja arvioimaan. Maailman, jossa avautuu päivittäin mahdollisuuksia kokea uusia, ihmeellisiä asioita. Ja kuka kaipaisikaan ainaista ihanuutta ja täydellisyyttä? Yhtä taaksepäin astuttua askelta kohden on kaksi eteenpäin astuttua askelta, ja joskus itse kunkin on hyvä saada lumipallosta päähän. Okei, ei. Ei saa heittää niitä hemmetin lumipalloja!
