Aina takaisin kotiin

Tapaan usein kahdenlaisia ihmisiä, sekä maailmanmatkaaja- että arki voittaa kaiken -tyyppejä. Nykyään matkustelua ja liikkuvaa elämäntyyliä pidetään ainakin nuorten keskuudessa hienona ja tavoiteltavan arvoisena asiana, ja omakotitalo, honda, kaksi lasta ja vakituinen kasista neljään -työ unelmana tuntuu aiheuttavan monissa ihmetystä ja jopa naureskelua. Kuka nyt sellaista haluaisi? Eikö mieleesi ole tullut, että maailmassa on muutakin nähtävää kuin oma takapiha tai Serenan lastenallas? Nämä ihmiset määrittävät elämäänsä matkustelun kautta, eivät halua sitoutua liian pitkäksi aikaa mihinkään, ja kotona ollessa valitetaan matkakuumeesta ja siitä, ettei Suomi tai tavallinen arki ole riittävää. Jotkut tuntevat, että koko maailma on yksi suuri koti, tai toisaalta, ettei kotia ole missään. Täytyy nähdä, kokea ja liikkua! Wanderlust ja silleen. 

Toinen ääripää ovat sitten ne, joiden elämää määrittää ajatus siitä, että arjen täytyy olla niin hyvää ettei sitä tarvitse lähteä pakoon. Rakennetaan koti jonnekin syrjäseudulle, vietetään kaikki vapaa-aika kuokkien omaa pihaa tai puolison kanssa Netflixiä katsellen. Ei koskaan lähdetä mukaan hullutuksiin, joita ystävät keksivät, saati että tehtäisiin mitään hurjaa, mentäisiin kauas tai lähdettäisiin mihinkään liian lyhyellä varoitusajalla. Halutaan perustaa jo nuorena perhe ja asettua aloilleen. Ja mikäs siinä. Onneksi näiden ääripäiden välistä löytyy myös muita vaihtoehtoja.

Keskustelimme muutama päivä sitten ystäväni kanssa siitä, mikä merkitys kodilla on. Olen aina ajatellut, että jonnekin kuulumisen tunne on äärettömän tärkeää ihmiselle kuin ihmiselle. Minä olen tuntenut aina kuuluvani johonkin: olen ylpeä suomalaisuudestani, kotikaupungistani ja perheestäni.  Hei uusi tuttava, tiesitkö että olen suomalainen? Se on hieno maa. Asun Joensuussa, se on pieni ja paikoittain jopa aika ruma, mutta vallan ihana paikka asua. Ja perheeni ja ystäväni, ne vasta parhautta ovatkin. Olen asunut Joensuussa tai sen lähistöllä jo kolmannesta luokasta saakka, ja päätin jäädä tänne myös opiskelemaan. Voi olla, että edessä on jossain vaiheessa muutto muualle Suomeen töiden perässä, ja olen avoin ajatukselle. Pääni huutaa minulle välillä, miksi ihmeessä jään paikoilleni Joensuuhun, kun koko maailma olisi avoinna? Vastaus on kuitenkin selvä, sillä kotini on siellä, missä perheeni ja ystäväni ovat. Oli se sitten Helsinki, Lontoo, Joensuu, tai joku niin pieni paikka, ettei kukaan yli viidenkymmenen kilometrin päässä asuva edes tiedä sen nimeä.

Vaikka välillä tunnen vastustamatonta halua lähteä seikkailemaan, mikään ei ole parempaa kuin palata reissusta kotiin. Paikkaan, jonne kuulun ja jota rakastan. Ehkä tärkeintä onkin se, että on uskallusta lähteä välillä pois omalta mukavuusalueelta, kokeilla ja nähdä uusia asioita ja toteuttaa omia unelmiaan matkustamisen suhteen, mutta palata silti aina yhtä onnellisena kotiin. Vieläpä muutamaa kokemusta rikkaampana. Arvostan tavallista arkea, jokapäiväisiä rutiineja, hyvänyönpusuja, koiralenkkejä, astioiden tiskaamista. Niiden vastapainoksi tämä sielu kaipaa kuitenkin jotain lisää, aina silloin tällöin. Se ei vähennä tavallisen arjen arvoa, vaan kenties jopa lisää sitä.

Helsinkiviikonloppu

Tänä viikonloppuna lähdettiin taas vaihteeksi käymään Helsingissä ja Espoossa, sillä oli vihdoin aika käydä katsomassa Mamma Mia -musikaali, johon saimme liput joululahjaksi. Olen aina pitänyt musikaaleista, Abbasta ja Mamma Miasta, mutta kovin suuria odotuksia minulla ei kuitenkaan ollut musikaalin suhteen. Viime viikkoina sain kuulla tosin paljon kehuja ja ylistystä kyseisestä musikaalista, eikä se tosiaankaan pettänyt odotuksia. Nautin joka sekunnista ja fiilistelin kaikkia tuttuja kappaleita, jotka olivat suomennettu yllättävän hyvin. Kaiken kaikkiaan erinomainen kokemus. Muutenkin Helsingin reissu on ollut oikein onnistunut: hyvä ruoka, hyvä seura sekä sopivasti shoppailua teki viikonlopusta juuri sopivan rentouttavan. Nyt takaisin kotiin jatkamaan kesästä nauttimista ja lomailua! 

Haaveissa häämatka

Käytimme poikaystäväni kanssa viime viikonloppuna lähes koko kahden tunnin automatkan häämatkakohteen miettimiseen. Olemme pyöritelleet ajatusta kohteesta jo aiemminkin, mutta päätöstä ei ole syntynyt sen enempää aiemmin kuin nytkään. Lopulta yksittäisten kohteiden pohdinnan sijasta päädyimme napsimaan kokonaisia maanosia pois listaltamme, mutta sitä pidemmälle emme ole päässeet. Luulisi kohteen valinnan olevan helppo homma, mutta kun maailmassa on vaan ihan liian paljon paikkoja jonne mennä. Tässä olisi pientä mietintää siitä, minkälaisia erilaisia vaihtoehtoja olemme miettineet, omine hyvine ja huonoine puolineen.

Aloittakaamme perinteistäkin perinteisemmästä häälomasta: ranta, rentoutuminen, viiden tähden hotelli, hyvää ruokaa ja aikaa parisuhteelle. Kenties hieman snorklausta, hierontaa ja turistikaupoissa kiertelyä ajanvietteeksi. Kuulostaa ihanalta, eikö? Tiettyyn pisteeseen asti kyllä, mutta meidät tuntien edessä olisi kahden viikon mittainen massiivinen tylsistyminen. Rannalla tai hotellin uima-altaalla makoiluun jaksaa käyttää ehkä päivän. Tai pikemminkin puolikkaan sellaisen, jonka jälkeen ainakin tämä pää huutaa tekemistä ja jalat uusia paikkoja tutkittavaksi. Se, että perinteinen luksusrantaloma ei sovi meille parhaiten, ei tarkoita, etteikö siitä voisi ottaa vaikutteita. En pistäisi ollenkaan pahakseni viiden tähden hotellia ja erinomaista ruokaa, sekä mahdollisuutta makoilla rannalla.

Pohdimme vaihtoehtona myös lähes täysin luksusloman vastakohtaa, nimittäin reppureissaustyylillä esimerkiksi USA:n halki ajamista. Matkalla olisi paljon nähtävää, kokemista ja tekemistä, ja tylsää olisi enintään autossa istuminen. Mutta siinäpä se tuleekin, nimittäin autossa istuminen. Tämän tyyppinen road trip vaatii kivenkovat peppulihakset ja sitäkin kovemmat hermot. Jo muutaman tunnin ajomatkalla tämä vaihtoehto pyyhkiytyi pois listaltamme, sillä pahimmat riidat saamme aikaan juurikin autossa kummankin nalkuttaessa toisilleen ajotyylistä, turvallisuudesta tai muusta turhasta. Tämänkaltainen reissu on ehdottomasti listalla tulevaisuudessa, mutta häämatkana iso ei. Häämatka olkoon kuitenkin ainakin jossain määrin rentouttava ja rakkaudentäyteinen loma. Ei siis kiusata itseämme tahallaan.

Mikä olisi siis jotain näiden kahden väliltä, ja mistä sellaisen kohteen löytäisi? Matkalla haluaisimme olla ainakin muutaman viikon, joten kohteita voisi olla sopivasti valittuna vaikka kaksi tai kolmekin, ja silti rentoutuminen olisi taattu. Kenties neljän tai viiden tähden hotelleissa yöpymistä, mutta muutamassa eri maassa tai kaupungissa? Siten yhdistyisi ainakin jollain tavalla seikkailu ja luksus. Samoin tällä tavoin voisimme yhdistää kaupunki- ja rantaloman. Säätilan haluamme olevan selkeästi lämmin, ja matkalle lähdemme heti häiden jälkeen, joten jo se rajaa joitain kohteita pois laskuista. Alunperin ajattelimme lähtevämme Australiaan tai Uuteen-Seelantiin, mutta vuodenaika on siellä silloin huono (tai huono ja huono, mutta ei ehkä tarpeeksi lämmin) tähän tarkoitukseen. Euroopan jätimme myös pois laskuista, sillä se on jo osittain koluttu, ja sinne kerkeää myöhemminkin helposti. Jotkut Aasian maat vetävät puoleensa halpojen hintojensa puolesta, mutta toisaalta monia todella kiinnostavia paikkoja löytyy myös paljon esimerkiksi Etelä-Amerikasta. 

Toisin sanoen siis aivan mahdoton päätös. Tällä hetkellä olemme kallistuneet Etelä-Amerikan puoleen, mutta suunnitelmat kerkeävät muuttua ennen matkan varaamista varmasti vielä miljoona kertaa. Onneksi meillä on kummallakin suhteellisen samankaltainen käsitys siitä, minkälaisen loman haluamme. Vielä kun keksisi kohteen!

Kuvat lainattu pxhere.com

Rakkausviikonloppu - Hotel & Spa Resort Järvisydän

Viime vuonna saimme kihlajaislahjaksi lahjakortin Hotel & Spa Resort Järvisydämeen. Nyt kun kihlautumisesta oli kulunut lähes vuosi, saimme vihdoin aikaiseksi lähteä katsomaan, mitä Järvisydämellä on meille annettavanaan. Olen kuullut paikasta aikaisemmin paljon hyvää, eikä yhden vuorokauden visiittimme sinne pettänyt odotuksia millään lailla. 

Tullessamme sisään suiteemme, meitä odotti skumppapullo suklaineen, sekä kuuma ruusunterälehtikylpy. Skumppapullollisen, suklaiden ja kylvyn jälkeen nautimme neljän ruokalajin illallisesta, joka olikin keittiön tervehdyksen ja leipäkorin kanssa oikeastaan kuuden ruokalajin illallinen. Ah. Illallisen ruokalajit olivat valmiiksi päätetyt, ja vaikka lähes kaikki sisälsivät kalaa (jota en normaalisti voi sietää), söin kilttinä tyttönä kaiken ja jopa tykkäsin uusista makuelämyksistä! Ehkä annan siis kalalle mahdollisuuden jatkossakin. Siis ehkä. Illallisen jälkeen kello oli jo kahdeksan, joten päädyimme kaikista suunnitelmista huolimatta hotellihuoneelle napostelemaan vielä vähän baarikaapin antimia ja nauttimaan toistemme seurasta ilman mitään kiirettä minnekään. 

Järvisydämessä olisi ollut vaikka mitä tekemistä kylpylästä frisbee golf -rataan ja norpparetkiin, mutta tällä kertaa ne jäivät kokematta ajan puutteen vuoksi. Nyt kun paikka on todettu hyväksi, voidaan mennä sinne rentoutumaan seuraavan kerran ihan ajan kanssa. Ajomatkaa Joensuusta tulee vain kaksi tuntia, joten kynnys lähteä ei ole kovin suuri. Viikonloppu (tai tässä tapauksessa oikeastaan vuorokausi) oli oikein onnistunut ja rentouttava, ja oli mahtavaa saada viettää aikaa yhdessä pois kotoa ja arjen rutiineista. Se tekee ihmeitä!

Arkiruokaa osa 4: Karpalo-homejuustosalaatti

Kun ilmat ovat lämmenneet, tekee mieli vaihtaa kuumat padat ja laatikot vähän kevyempiin ruokiin. Lounaaksi tai päivälliseksi valmistuukin usein mitä erilaisempia salaatteja, joista tässä olisi yksi uusi lemppareistani. Tämän kyseisen salaatin valmistin aineksista, jotka löytyivät jo valmiiksi kaapista, ja siksi tässä onkin hyvin suurpiirteinen ohje, jota jokainen voi muuntaa makunsa mukaan.

Karpalo-homejuustosalaatti (kahdelle)

Jäävuorisalaatti

Hieman rucolaa

Viinirypäleitä (vajaa rasiallinen)

Kaksi päärynää tai omenaa

100g saksanpähkinöitä

Kourallinen kuivattuja karpaloita

Puolikas homejuusto

Puolikas kurkku

Valmistus on erittäin haastavaa: huuhtele, kuori tarvittaessa, pilko, yhdistä ja sekoita. Jos olet oikein näppärä, niin tee kylkeen vielä joku oikein hyvä salaatinkastike, jota minä en vaivaudu koskaan tekemään.

Vinkki vitonen: Jos et halua, että omena- tai päärynäpalat tummenevat, pyöräytä ne sitruuna- tai limemehussa. Pähkinät voi myös halutessaan paahtaa kuivalla ja kuumalla pannulla.

Häihin bändi vai DJ?

Viimeaikoina olemme pyrkineet saamaan jonkinlaista käsitystä häiden musiikkipuolesta, sillä myös bändit ja DJ:t varataan kesän suosituimmille viikonlopuille usein jo vuotta aiemmin. Alunperin meillä taisi molemmilla olla selkeä ajatus siitä, että totta kai häissä kuuluu olla bändi. Tarjonnan kartoittaminen sai meidät kuitenkin miettimään myös muita vaihtoehtoja. Kaikilla näyttää olevan myös tästä asiasta mielipide, eivätkä facebookin hääryhmät tai vauva.fi:n keskustelut helpota päättämistä ollenkaan. Miksikö? Tässä kokoamani lista bändin ja DJ:n hyvistä ja huonoista puolista:

Bändi:

+ Livemusiikki on aina livemusiikkia, tämä on ainakin kymmenen plussan arvoinen plussa

+ Luo tunnelmaa

- Kallis (valtaosa 1000-2000e)

- Soittaa yleensä vain 3x45min settiä (tuohon ylläolevaan hintaan)

- Vie paljon tilaa

- Soittaa pääasiassa tietyn valmiin listan 

- Versiot kappaleista ovat bändin: epävarmuus siitä, onko bändi tarpeeksi hyvä

- Äänenvoimakkuutta vaikeampi säätää (saattaa olla liian kova pieneen tilaan)

DJ:

+ Suhteessa huomattavasti halvempi (ilman matkakuluja n. 400-500e/6h)

+ Mahtuu tilaan paremmin

+ Hyvä mahdollisuus vaikuttaa soitettavaa musiikkiin

+ Monipuolisesti musiikkia

+ Versiot ovat alkuperäisiä (tietää mitä saa)

+ Huolehtii äänenvoimakkuuden sopivuudesta ja äänentoistosta sekä laittaa tulemaan oikeat biisit oikeaan aikaan (tilannetajua)

- Ei kovin tunnelmallinen

- Ei perinteinen (jos sillä nyt on jotain väliä)

Kolmas vaihtoehto on myös duo, sillä se olisi hinnaltaan jotain DJ:n ja bändin välistä. Ongelmana on kuitenkin se, että haluamme häissämme soitettavan tanssittavaa musiikkia. Duot kun yleensä ovat tunnelmallisia ja ihania, mutta eivät kovinkaan tanssijalkaa vipattavia. Neljäs vaihtoehto on aina vanha kunnon Spotify, mutta se olkoon vihoviimeinen vaihtoehto. Jos päädymme bändiin, soi Spotify muun ajan. Toki bändin ja DJ:n kummankin hankkiminen olisi paras vaihtoehto, jotta bändi voisi soittaa sen 3x45min ja DJ hoitaisi illan muun musiikin soittamisen sekä ennen bändiä että sen jälkeen. Valitettavasti tässä tapauksessa budjetti paukkuisi niin paljon, että joudumme jättämään parhaan vaihtoehdon jo suoraan pois laskuista.

Kuten väsäämästäni listasta huomaa, saa DJ yllättävän paljon plussia bändiin verrattuna. Olisin tämän perusteella ottamassa jo heti DJ:n, mutta bändin tunnelmallisuus on seikka, joka jarruttaa hieman valintaa. Onko DJ tarpeeksi meille, vai kaipaammeko ihan oikeaa livemusaa? Toisaalta, mitä jos bändi ei olekaan niin hyvä vaihtoehto, ja maksamme paljon jostain ei niin hyvästä? Juuri nyt olemme kääntyneet hieman sille kannalle, että eräs tuttumme soittaisi pientä korvausta vastaan ruokailun ajan taustamusiikkia livenä, jonka jälkeen DJ ottaisi ohjat käsiinsä loppuillaksi. Näin saisimme yhdistettyä livemusiikin ja DJ:n hyödyt yhteen. Tällä idealla mennään siis eteenpäin musiikin suhteen, ja katsotaan löytyykö meille sopiva DJ jostain lähiaikoina.

Kuvat lainattu pixaby.com

Rakas äiti

Olen onnekas, sillä minulla on aivan uskomattoman ihana, rakastava ja välittävä äiti. Kun minulta on vuosien varrella kysytty, ketä henkilöä ihailen eniten, on vastaukseni ollut poikkeuksetta äiti. Jopa pahimmassa teini-iässä arvostin ja katsoin äitiäni ylöspäin, vaikkakin osa hänen silloisista viisaista neuvoistaan saattoi mennä valonnopeudella toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vasta yläkouluiässä ymmärsin, että äitini ei ole täydellinen, virheetön supersankari. Toki tämä supersankariajatus teki luonnollisesti äidistäni ihailun kohteen, mutta vielä enemmän aloin ihailla häntä sen jälkeen, kun ymmärsin hänenkin olevan vain tavallinen kuolevainen omine huonoine puolineen ja heikkouksineen kuten me kaikki muutkin. Olennaista eivät ole takaiskut, haasteet elämässä tai hetkelliset huonot hetket, vaan se, miten me kohtaamme ne. Eniten arvostan äidissäni avoimuutta puhua kaikista mieltä askarruttavista asioista, hänen loputonta oikeudenmukaisuuttaan sekä sitä, millä lämmöllä ja rakkaudella hän kohtelee kaikkia ihmisiä.

Olen aina miettinyt, miten voin olla joskus tulevaisuudessa omille lapsilleni yhtä oikeudenmukainen ja huolehtiva, ja miten jaksan kysyä heiltä rankan työpäivän jälkeen väsyneenä kuulumisia ja osoittaa kiinnostusta heitä kohtaan, vaikka haluaisin vain olla rauhassa. Olen vasta vanhempana ymmärtänyt, kuinka tärkeää lapselle se on, että aikuinen on hänestä kiinnostunut. Oli se sitten äiti, opettaja, kerhon ohjaaja tai sukulaistäti. Jo pelkästään kysymällä mitä kuuluu, miten koulussa menee ja onkos siellä koulussa kivoja poikia hehheh, saa lapsen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Hei, tuo aikuinen välittää ja on kiinnostunut minusta. Oma äitini on saanut minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja rakastetuksi koko elämäni ajan, ja on näin luonut minulle turvallisen ympäristön kasvaa ja oppia miten tätä elämää eletään. Vaikka emme enää asukaan saman katon alla, on hän minulle erittäin tärkeä. Toivottavasti minusta tulee joskus yhtä hyvä äiti kuin minun äitini on.

Viittä vaille valmis opettaja

Havahduin tänään harjoittelun loppuluennolla ihmeelliseen haikeuden tunteeseen. Ihan samanlaiseen tunteeseen, joka minulla oli omassa ylioppilasjuhlassani opiskelijatoverini puheen aikana. Tänään oli tämän opiskeluvuoden viimeinen läsnäoloni yliopistolla, ja syksyllä yliopistolle mennessäni olen jo viidennen vuosikurssin opiskelija. Viides vuoteni jää kuitenkin lyhyeksi, sillä syyskuun lopulla Indonesiasta tullessani minulla on enää yksi kurssi suoritettavana, jonka jälkeen valmistun opettajaksi. Ihan oikeaksi, päteväksi luokanopettajaksi. Tänään luennoitsija totesi, että olemme opettajia nopeammin kuin arvaammekaan. Aivan opintojen loppusuoralla, ja loppu häämöttää jo horisontissa. Koko yliopistoaika on mennyt yhdessä silmänräpäyksessä, enkä voi uskoa, miten paljon olen näiden vuosien aikana oppinut. Ja myös miten paljon minulla on vielä opittavaa.

Ennen kesätöiden alkua pyrin parhaani mukaan nauttimaan taivaallisen kauniista ja aurinkoisista päivistä, antamaan aikaa itselleni ja tekemään juuri niitä juttuja joita rakastan. Jopa tenttikirjani viimeiseen elämänkatsomustiedon aineopintojen tenttiin ovat mielenkiintoisia: eläin- ja ympäristöfilosofiaa. Sillä on hyvä lopettaa tämä kouluvuosi ja siirtyä kohti kesää.

Seitsemän pahettani

Wikipedian mukaan yleiskäytössä paheisiin kuuluvat muun muassa alkoholin, tupakan tai huumeiden käyttö, uhkapelaaminen, vastuuntunnottomuus, pettäminen, valehtelu tai itsekkyys. En onneksi tunnusta mitään noista paheista ehkä pienoista ihmiselämään väkisinkin kuuluvaa itsekkyyttä ja satunnaista alkoholin käyttöä lukuunottamatta. Sen sijaan kaikenlaisia pienempiä paheita minulta kyllä löytyy, ja tässä muutama niistä.

1. Rakastan taikinaa, ja makeanhimoissani sorrun tekemään joko kaurakeksi-, tai suklaamuffinsitaikinaa joka viikko. Ja jos olen oikein laiska, niin tyydyn sokerikakkutaikinaan. En pitänyt asiaa mitenkään erityisen outona, ennen kuin ystäväni alkoi ihmettelemään ääneen pakkomiellettäni kaurakeksitaikinaan. Yritin saada hänet vakuuttuneeksi sen maukkaudesta, mutta mitä ilmeisemmin epäonnistuin. No, eivätpähän muut ainakaan tule mun apajilleni. Pystyn perustelemaan paheeni itselleni sillä, että eihän tässä ole voita tai sokeria sen enempää kuin mitä laittaisin riisipuuroon. Niin, eipä.

2. Rakastan, siis rakastan kaikenmaailman hömppäleffoja ja -sarjoja, enkä nyt puhu sellaisista naisten hömppäleffoista vaan ihan kunnon teinileffoista. Sellaisista, joissa joku itseään etsivä teinityttö rakastuu mystiseen poikaan, joka paljastuukin enkeliksi (wow mikä juonenkäänne, kukaan ei olisi osannut odottaa), sitten tulee pahiksia jotka yrittävät erottaa heidät, ja loppujen lopuksi rakastavaiset päätyvät yhteen ja elävät elämästä onnellisena loppuun saakka. Kaikenmaailman Cinderella Storyt, Hannah Montanat, Teen Wolfit ja Mean Girlsit on ihan parasta aivot narikkaan -viihdettä. Myönnän.

3. Taas ruoka-aiheeseen, nimittäin piltteihin. Pahe ei siis ole itse piltit vaan niiden määrä. Olisittepa nähneet, minkälaisen laatikollisen vein juuri tyhjiä pilttipurkkeja lasinkierrätykseen. Niin ällöttävä en kuitenkaan ole, että söisin niitä pasta bologneseja tai muita, mutta hedelmäpiltit on ihan vakkariruokaa. En ymmärrä, mikseivät kaikki syö niitä! Terveellisiä, maukkaita ja helppoja välipaloja. Ainoa ongelma on se, ettei niitä myydä isommissa pakkauksissa.

4. En tiedä voiko tätä oikeastaan edes laskea paheeksi, mutta olen kunnon kierrätysnatsi. Uusien ihmisten kanssa ajattelen tietoisesti pitäväni suuni kiinni, mutta yleensä päädyn silti vähintäänkin hieman kommentoimaan, jos purkit ja purnukat eivät päädy oikeaan osoitteeseen. Parhaimmassa tapauksessa kanssaihmiseni päätyvät kuuntelemaan kunnon saarnaa. Aika tekopyhää tosin, ottaen huomioon että lennän useamman kerran vuodessa lentokoneella. Ehkä asialle voisi tehdä jotain.

5. Lihan syönti. Lasken sen paheeksi, sillä tunnen siitä välillä huonoa omatuntoa. Lihansyönti ei taida mennä kategoriaan salaiset paheet, sillä kyse ei ole sentään yöllisisistä lihanahmimiskohtauksista, vaan ihan normaalista lihan syönnistä. Jossain vaiheessa ajattelin lopettavani lihan syönnin kokonaan nojaten ekologisiin, eettisiin ja terveydellisiin syihin, mutta pidän vaan ihan liikaa lihan mausta voidakseni luopua siitä täysin. Joka kerta kun olisi tarjolla kasvisvaihtoehto, mutta päädyn siitä huolimatta valitsemaan liharuoan, näen sieluni silmin siskoni pistävän katseen takaraivossani. Paha minä.

6. Heräteostokset ja herätepäätökset (onko se edes sana?) ovat hyvin minua. Oli kyse sitten suklaapatukan ostamisesta kaupassa, lävistyksen ottamisesta tai lomamatkan varaamisesta, innostun asiasta sekunnissa, ja yhtäkkiä huomaankin jo toteuttaneeni uuden idean. Ystäväni saavat kärsiä tästä ominaisuudesta, sillä kun kerran jotain keksin, niin sehän tehdään. Näin kävi esimerkiksi tulevan Indonesian matkan kanssa: tajusin että harjoittelun tekeminen ulkomailla vapaaehtoistyönä on mahdollista, aloin kartoittaa vaihtoehtoja, löysin sopivan kohteen, pyysin ystävääni mukaan, ja tadaa, ehkä vuorokauden kuluttua asia oli sovittu. Mitäpä sitä nyt turhaan vitkastelemaan! Paheeksi lasken sen kuitenkin siksi, että joskus (tai aina) olisi hyvä miettiä asiat ihan loppuun asti ennen päätöstentekoa.

7. Kynsien pureminen (ja sen vieressä olevan ihon pureminen, yäk) olkoon viimeinen paheeni, jonka tunnustan julkisesti. Olen purrut kynsiäni niin kauan kuin muistan, ja miksipä turhaan lopettamaan. Jos kynteni ovat liian pitkät tai epäsymmetriset, puren ne ensin, ja viilaan lopuksi (jos jaksan). Kynsien pureminen on huono tapa, mutta oikeastaan tykkään siitä. Ei sillä että se saisi kynteni näyttämään paremmilta.

Mies ottaa sukunimeni

Kaiken bling blingin, häävärien pohtimisen ja kutsukorttien paperien valinnan lisäksi häiden suunnitteluun liittyy myös astetta vakavampien ja tunteita herättävien asioiden päättäminen, joita tässä muutaman mainitakseni ovat esimerkiksi avioehto ja sukunimiasiat. Nyt haluaisinkin avata teille hieman sukunimipohdintaa, ja lopputulosta johon päädyimme.

Niin pitkään kun muistan, olen ollut varma siitä, että haluan pitää oman sukunimeni naimisiin mennessä. Eniten siihen on vaikuttanut se, että sukunimeni on harvinainen (äsken väestörekisteristä katsoessani nykyisenä nimenä se on yhdeksällätoista ihmisellä, seitsemällä miehellä ja kahdellatoista naisella). Monet sukumme naisista ovat myös pitäneet oman nimensä, joten siinä ei ole ollut koskaan mitään ihmeellistä. Oman sukunimen pitäminen on ollut minulle tietyllä tapaa itsestäänselvyys, enkä vielä viime vuonnakaan ollut ajatellut tosissani mitään muuta vaihtoehtoa. Ennen kihloihin menemistä en ollut tosin myöskään kauheasti perustellut sitä, miksi minun erityisesti pitäisi pitää sukunimeni. Tuleva aviomieheni on myös aina tiennyt asian sellaisena faktana, jona sen hänelle esitin ensimmäisen kerran 14-vuotiaana maailman mustavalkoisena näkevänä teininä.

Hääpäivän päättämisen jälkeen sukunimiasia tuli taas kerran esille, kun tiedustelin, mitä mieltä Niko on asiasta. Ilmeisesti vuosikausia kestävä vankkumaton näkemykseni asiasta oli mennyt perille, koska hän totesi suoraan ottavansa minun sukunimeni. Se ei kuulemma ole mikään ongelma. Tämän kommentin jälkeen aloin kuitenkin kyseenalaistaa itseäni, ja aloin pohtia perusteita sille, miksi sukunimeni ottaminen olisi todella oikea ratkaisu. Onhan kyseessä kuitenkin vain nimi. Miksi minulla olisi yksin valta päättää tällaisesta asiasta ilman kunnollisia perusteluja?

Alettuani pohtia asiaa päädyin kuitenkin lopulta kierroksen ympäri samaan päätökseen, johon olimme tulleet jo aiemmin. Ensimmäisenä perusteena on sukunimen harvinaisuus. Myöskään Nikon sukunimi ei ole kovin yleinen, mutta objektiivisesti tarkasteltuna 19:ssa ja 2000:ssa on kuitenkin jonkinlainen ero. Seuraavana tulee kommentti mutta kun miehen tulisi jatkaa sukua ja jos suvussa on pitkälti vain naisia, sukunimi kuolee, jos mies vaihtaa toiseen. Millä vuosituhannella me elämme? 2010-luvun Suomi tarjoaa täyden valinnanvapauden myös tässä asiassa, ja joka ikisellä suvun naisella on oikeus ja mahdollisuus tehdä juuri niin kuin haluaa. Tätä yhteiskuntaa sanotaan niin kovasti tasa-arvoiseksi, mutta mitä tasa-arvoa se on, että koska perinteisesti? Se, että joku on perinteisesti näin tai noin, ei tee siitä hyvää tai oikeaa ratkaisua. Jos olisi fifty-fifty, kumman sukunimen otamme, eikö olisi ihan hyvä mennä vastavirtaan ja näyttää, että naisen sukunimen ottaminen ei kastroi miestä, ja että nainen ja mies ovat aidosti tasa-arvoisia. Että sukunimet ovat samalla viivalla katsomatta millään lailla sukupuoleen. Tämä ajatus kumosi nopeasti ideani ottaa sittenkin Nikon sukunimi. On otettava myös huomioon, kummalle sukunimi on isompi osa identiteettiä tai tärkeämpi? Kaikkien näiden keskustelujen jälkeen olen aika varma, että minulle. 

Seuraavaksi mietimme, mitä muita vaihtoehtoja on kuin ottaa jomman kumman sukunimi. Toinen voisi ottaa yhdysnimen, tai voisimme ottaa jonkun suvun vanhan nimen. Niko kumosi kuitenkin nämä vaihtoehdot, sillä yhdysnimi on epäkäytännöllinen, eikä hän kokenut mitään tarvetta uuden nimen ottamiseen. Aina olisi myös mahdollista, että kummatkin pitävät omat nimensä, mutta koska kummatkin haluavat tulevaisuudessa omien lastensa kanssa yhteisen nimen, jäi tämäkin vaihtoehto laskuista pois. Tämän jälkeen päädyimme taas samaan pisteeseen, jossa olimme aiemmin: minun tai hänen sukunimensä ottaminen olisi ainoa vaihtoehto. Ja palatakseni edellisiin argumentteihin, on lienee selvää, mihin tulokseen päädyimme. Päätös oli lopulta yhdessä ja täysin sovussa tehty, ja asia on ainakin tältä erää selvääkin selvempi. 

Kertokaa te ihmeessä näkemyksiänne asiasta. Kuten sanottu, aihe herättää tunteita ja mielipiteitä suuntaan ja toiseen.

Viimeinen haalarivappu

Vappu on mennyt tänä vuonna nopeasti ja hauskasti, kuten sillä on ollut aiemminkin tapana tehdä. Erilaisen tästä vapusta tekee kuitenkin se, että kaiken todennäköisyyden mukaan en ole opiskelija enää vuoden päästä.  Tämä vappu on siis viimeinen haalarit jalassa, enkä ole vielä oikein sisäistänyt asiaa. Pitänee varmaan opiskella joku toinen yliopistotutkinto että vieroitusoireet eivät ole niin pahat. Mikäs siinä, valmistunhan luokanopettajaksi 23-vuotiaana. Nyt lähden nukkumaan pois viimeyön aiheuttamaa (tai siis itse aiheutettua) univajetta ja sulattelemaan munkkeja kävelylenkille tuonne sateeseen. Hyvää vappua vielä kaikille!