Totuus tulee pikkusiskon suusta

Lähiaikoina blogimaailmassa on pyörinyt kaikenlaisia haastepostauksia, ja ajattelin itse tehdä suositusta totuus tulee poikaystävän suusta -postauksesta hieman oman versioni, nimittäin totuus tulee pikkusiskon suusta. Siskoni on varmaan yksi minut parhaiten tuntevista ihmisistä, ja oli mielenkiintoista kysellä, mitä hän minusta tuumii. Liian harvoin tulee juteltua mitään tällaista!

Nauranko vitseille, joita en oikeasti tajua?
Naurat, jos siinä on vähän tuntemattomampi ihminen. Mä nään oikein sun silmistä kun sä oot silleen mitäää? Et sä ehkä tuttujen ihmisten vitseille naura jos et tajua niitä. Vai nauratko?

Pidänkö halailusta?

Joo, tiettyjen ihmisten kanssa. Mutta et sä ole sellainen halailija, eikä meillä ei ole halailusuhdetta. Millonkohan me ollaan ees viimeksi halattu? Ehkä mun rippijuhlissa tai jotain.

Haluanko pienet vai isot häät?

No ei nyt mitkään megaisot mutta kuitenkin aika isot. Häät näyttää olevan sulle aika tärkeä asia.

Olenko koskaan rikkonut lakia?
No kaikki nyt on joskus rikkoneet lakia, oot juonut alkoholia alaikäisenä ja näin mutta et kyllä mitään kovin isoa. Ehkä mä en vaan tiedä niistä.

Millainen on voileipäni?

No jos se on sellasta hyvää leipää kuten tuoreleipää niin sit sulla on siinä vaan voita. Mutta jos se on jotain normaalia leipää niin sit sulla on päällä esimerkiksi avokadoa, kananmunaa, juustoa tai kurkkua.

Millaista musiikkia kuuntelen mieluiten?

No aika monen tyyppistä mutta varmaan eniten sellaisia nyyhkycovereita. Et tykkää hevistä tai mistään huutamismusiikista tai liiasta jumputuksesta.

Mitä pelkään?

Läheisten menettämistä, sit sä pelkäät kaikkea mitä oot nähnyt kauhuleffoissa jos oot yksin ja on pimeää, sitä että sä et voisi saada lapsia... Mitäköhän muuta? Ei mulle tuu muuta mieleen.

Kestänkö stressiä?
Hmm... Joo. Kyllä sä stressaannut mutta voit silti toimia ja tehdä asialle jotain. Sä ryhdyt toimeen toisin kuin mä!

Oudoin tapani?

No mikä ois oudoista oudoin? Musta tuntuu että mä en tuu nyt keksimään sitä kaikista oudointa. Pilttien ylensyöminen ainakin, ja sä merkkaat aina kaikki sun asiat kalenteriin. Oudoimmat jutut liittyy kyllä ruokaan. Sä saatat vaan narskutella menemään kylmiä perunoita tai kokonaisen leivän huvikseen. Sulla on kyllä paljon kaikkia outouksia.

Entä ärsyttävin tapani?

Suunnitella kaikkea aivan liian aikaisin, hoputtaa, nalkuttaa. Siinä ehkä ne isoimmat.

Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?

Onhan niitä aika paljon. Matemaatikoksi, insinööriksi, raksamieheksi, sähkömieheksi, huumediileriksi. En voisi kuvitella sua niissä töissä ja sun omat vahvuudet menisi ihan hukkaan.

Jos voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?

Ostaisit asunnon, lähtisit matkaamaan maailmalle, säästäisit rahaa, antaisit läheisille ja ystäville jos ne tarvitsee rahaa.

Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?

Keltainen, koska sä oot yleensä iloinen ja aamuihminen. Sellainen ahkera. Keltaisesta tulee vaan mieleen sä!

Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?

Suvaitsemattomuus ja kapeakatseisuus, se jos ei osaa perustella mielipiteitään ja se, jos haittaa muita omilla teoillaan.

Mikä on suosikki roskaruokani?

No ei ainakaan mikään sellanen hese- tai mäkkiruoka. Joku ravintolan burgeri tai pitsa, jätski tai irtokarkit.

Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?

Minionlapaset!

Mikä oli viimeisin tekstiviesti jonka lähetin sinulle?

Okei no tuu heti kun kerkeet.

Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan vai olenko mieluummin yksin kunnes paranen?

No ehkä jotain siltä väliltä. Musta tuntuu että et sä nyt hirveesti käskytä ihmisiä paistamaan sulle jotain lettuja.

Kun riitelemme, miten käyttäydyn?

Ei me kauheasti riidellä, yleensä sä käsket mua lopettamaan mököttämisen ja naurat mulle.

Menemme ravintolaan, mitä tilaan?

No jonkun hampurilaisannoksen tai pitsaa. En mä koskaan edes katso mitä sä tilaat kun mulla on niin kova hätä sen kanssa mitä mä itse tilaan!

Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

Netflixin, kaikenlaisen suunnittelun, ystävien kanssa. Ainakin ne.

Mikä on minulle tärkeintä elämässä?
Ylipäätään se että sä olet tyytyväinen omaan elämäntilanteeseesi ja että sun läheiset on onnellisia. Että sulla on työ tai opiskelupaikka josta sä tykkäät, että sulla on perhe ja että sä käytät tunnit päivässä siihen mistä sä tykkäät.

Mikä saa minut todella vihastumaan?

Jos ihmiset ovat ärsyttäviä ja epäloogisia, ja tekevät huonolla tavalla harkitsemattomia päätöksiä. Tai jos ihmiset käyttäytyvät epäkunnioittavasti.

Entä piristymään?

Ystävät, perhe, Friida-koira, hyvä ruoka, nauraminen. Nii.

Millainen olen siskona?
Huolehtivainen (ehkä kun sä oot isosisko), sä oot selkeästi sisko mutta kuitenkin myös kaveri, sä koulutat mua elämään *hekotusta*. Hyvä sisko.

Mitä teen heti ensimmäiseksi aamulla?
Nouset samalla sekunnilla sängystä ylös kun kello soi, syöt, teet jonkun treenin ja puuhaat jotain.

Millaisia vaatteita käytän kotona?

Mukavia eikä ikinä farkkuja tai sellaisia.

Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?

En mä tiiä, et sä osaa ainakaan reikiä porata seiniin tai hoitaa autoa tai jotain sellasta. Kyllä sä kaikki perusjutut osaat.

Missä olen erityisen lahjakas?

Sosiaalisissa jutuissa sun läheisten kanssa, kaikissa ihmissuhteiden setvimisissä ja sellaisissa.

Mitkä ovat parhaita luonteenpiirteitäni?
Iloisuus, aktiivisuus ja muista välittäminen.

Entä huonoimmat luonteenpiirteeni?
Liiallinen järjestelmällisyys ja pomottavuus. Se, että sä tylsistyt tosi helposti. En keksi muuta tähän hätään.

Entä paras piirre ulkoisesti?
Silmät, söpö naama. En mä ole koskaan miettinyt tällaista!

Paras yhteinen muisto?

Me ollaan vietetty niin paljon aikaa yhdessä että on outoa sanoa vaan yksi. Joku ulkomaanmatka varmaan, esimerkiksi Jordanian matka.

Tiimipostaus: kiitollisuuspäiväkirja

Marraskuun tiimipostaus keskittyy tällä kertaa hyvinvointiin, ja annoimmekin blogitiimissä toisillemme hyvinvointiin liittyvät viikon mittaiset haasteet. Minulle lankesi kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen, joten kirjoittelin yhden viikon ajan jokaisen päivän kiitollisuudenaiheen ja muutenkin päivän parhaista hetkistä. Tässä ne siis nyt ovat!

Maanantai:

Tämän päivän paras juttu oli samalla myös kauhein, nimittäin uudessa työpaikassa aloittaminen. Vaikka olin toiminut koululla aiemmin jo luokanopettajan sijaisena, oli hyppy mulle ihan tuntemattomaan laaja-alaisen erityisopettajan työhön kieltämättä vähän pelottava. Päivä meni kuitenkin hyvin, ja olen kiitollinen siitä, miten hyvin mut on otettu työpaikalla vastaan. Tällainen kokematon nuori opettajanalku kun vasta olen. Olen kiitollinen myös siitä, että ihmiset mun ympärillä ovat olleet tänään muutenkin jotenkin ihan erityisen mahtavia ja täynnä energiaa. Väsyneenä sitä itsekin saa lisää virtaa kun muut jaksavat vetää eteenpäin.

Tiistai:
Tänään olen erityisen kiitollinen siitä, että työpaikallani on vähän oppilaita luokilla, mikä mahdollistaa jokaisen oppilaan kohtaamisen ja sitä kautta heihin tutustumisen ihan eri tavalla. Tässä päivässä oli kivaa se, että opin käyttämään uutta autoamme paremmin, ja kotiinpaluumatkalla yksin istumisen sijasta jutustelin puhelimitse ystäväni kanssa. Lähes tunnin työmatka sujuu rupatellen vaan niin paljon nopeammin. 

Keskiviikko:
Meillä on tapana viestitellä välillä ystävieni kanssa ääniviesteillä, ja tänään pitkän työpäivän lopussa oli piristävää kuunnella ystävieni höpötyksiä ja ajatuksenvirtaa kuulokkeista siivotessani viimeistä kohdetta. Miten mun ystävät onnistuvatkaan aina tekemään mut niin iloiseksi? Tämän päivän kiitollisuus kohdistuu siis erityisesti ystäviin, sekä maailman parhaaseen etäystävyyssuhdesovellukseen eli whats appin ääniviesteihin.

Torstai:
Täytyy sanoa, että jo aiemmin mainitut kiitollisuuden aiheet olivat läsnä myös tänään. Ensimmäinen viikko töissä erityisopettajana on ollut täynnä haasteita ja uuden oppimista, ja olen iloinen, että olen selvinnyt jo tähän saakka. Ja nimenomaan selvinnyt, sillä sitä se vielä on nyt alussa.

Perjantai:
Tänään päivässä oli parasta normaalia lyhyempi työpäivä, joka oli vielä ihan erityisen mukava ihanien, innostuneiden oppilaiden ansiosta. Tänään olin kiitollinen siitä, että avomieheni oli tankannut edellisenä iltana auton, eikä minun tarvinnutkaan tankata sitä aamun kiireessä. Olen niin iloinen siitä, että edessä on viikonloppu, ja että olen selvinnyt kuluneesta viikosta kunnialla!

Lauantai:
Ai että kun olen kiitollinen viikonlopuista. Perjantai ja lauantai ovat aina niin täynnä vapauden tunnetta, vaikka olinkin siirtänyt kaikki ylimääräiset jutut tehtäväksi viikonlopulle. Tässä päivässä parasta oli ystäväni näkeminen ja leffassa käynti, joka oli yksi huvittavimmista hetkistä vähään aikaan. Kävimme katsomassa A Star Is Born -leffan, ja takanamme oleva tyttö vollotti kovaan ääneen viimeiset puoli tuntia. Keskittymiseni siirtyi surullisesta leffasta erittäin dramaattisen vollotuksen kuunteluun ja naurun pidättelyyn. Taisi muutama muukin hieman naureskella tilanteelle. No, anyway, naurettiin ystäväni kanssa myöhemmin tilanteelle vedet silmissä. Kiitos sinulle tuntematon viikon (tai jopa kuukauden) parhaista nauruista.

Sunnuntai:
Tänään kiitän koko maailmaa siitä, että minulla ei ole paljoa tekemistä. Ensimmäistä kertaa koko viikkoon voin vain katsella Netflixistä monta jatkoa Siltaa peräkkäin. Liikunta on jäänyt nyt työkiireiden alle, joten päivän sulikset tekivät todella terää. Rentoutumiseen ja liikkumiseen on hyvä lopettaa viikko ja valmistautua seuraavaan.

Kaiken kaikkiaan viikon kiitollisuudenaiheet voi tiivistää muutamaan asiaan: ystäviin, ihmisiin yleensäkin, uusiin kokemuksiin, rentoutumiseen, ja mainitsinko vielä ne ystävät? Jokapäiväinen positiiviseen keskittyminen auttaa jaksamaan, vaikka työtä olisi paljon ja elämä tuntuisi hetkittäin raskaalta. Positiivisissa tunnelmissa mennään eteenpäin jatkossakin, mutta kiitollisuuspäiväkirja löytyy vain oman pääni sisältä.

Käy lukemassa myös muiden blogitiimiläisten postaukset:

 Anniina / Elli / Jenny / Krista / Heli / Sini 

Naaman vääntelyä ja aitoja ilmeitä

Uhraa hetki päivästäsi katsoaksesi näitä kuvia:

Siinä on kuvia minusta. Ilmeillä, joita harvemmin näen itse omilla kasvoillani, sillä peilistä katsoo usein takaisin se juuri tietyn näköinen Ilona – aina samasta kuvakulmasta ja samoilla ilmeillä. Kaikilla on ne muutamat tietyt ilmeet ja kuvakulmat, joista itseään katsoo ja ottaa kuvia. Minulla kesti aivan ikuisuus saada tämä postaus tehtyä, sillä en löytänyt hyviä esimerkkikuvia tietokoneeltani. Ja miksikö? Koska olen poistanut kaikki ne kuvat, joissa naamani ei miellytä minua.  Jäljelle on jäänyt vain kasa enemmän tai vähemmän toisiaan muistuttavia ilmeitä. Minäpä näytän teille esimerkin selfie-ilmeestä, mallina iki-ihana minä. (Selfie-ilme= Ilme, joka maagisesti ilmestyy kasvoillesi kuvaa otettaessa, mutta jota ei näy kasvoillasi koskaan muulloin).

Pieni häpeän puna saattoi juuri kohota kasvoilleni katsellessani kuvagalleriaa tarkemmin, joten jätetään sen tarkastelu lyhyeen. Anyway, tällainen tekaistu ilme tekee harvoin ihmisestä kauniimman kuin mitä hän olisi oikeasti, usein päinvastoin. Nykyään sosiaalinen media ja erityisesti Instagramin kaltaiset paikat ovat tupaten täynnä liiallisuuksiin menevää täydellisyyden tavoittelua. Itsestä otetaan ainakin parikymmentä kuvaa ennen kuin se the kuva löytyy, jonka jälkeen kuva muokataan usein raskaalla kädellä vielä imartelevamman näköiseksi. Miten voidaan vielä ihmetellä, miten ihminen jonka on nähnyt vain kuvissa, näyttääkin erilaiselta luonnossa? On hassua, miten me kelpuutamme itsemme aina vain tietyllä ilmeellä peilin edessä tai kuvassa, sillä ympärillä olevat ihmiset näkevät toisensa ihan kaikista kulmista milloin minkäkinlainen ilme naamalla. Ja silti ne vaan tykkää toisistaan. 

Pidän itse kuvista, joissa on jotain muutakin kun sitä tavallista ilmeetöntä (tai vähän liiankin ilmeellistä) kamera-ilmettä toinen toisensa perään. Ja usein vielä ihan samasta kuvakulmasta. Miksi, oi miksi? Keksitään kerrankin jotain uutta, ei se mitään haittaa jos se johtaa siihen, että näytämme inhimillisiltä kaikkine makkaroinemme, ryppyinemme ja kiiltävine ihoinemme. Tämänhetkinen herkkulakkoni ei oikein käy yhteen rakasta itseäsi juuri sellaisena kuin olet -sanoman kanssa, mutta sanon sen silti huolimatta siitä, että se kieltämättä hieman vähentää vakuuttavuuttani. Loppuvuoden ja rehellisesti puhuen varmaan koko loppu elämän haasteeksi otan myöntää itselleni näyttäväni siltä miltä näytän, ja elää asian kanssa tyytyväisenä. Kiitos, piste ja aamen.

Hääpukua mä metsästän

Nyt olisi taas kerran hääaiheista postausta tiedossa, nimittäin häämekkohehkutusta ja -kauhistelua. 

Viime viikolla löysin mekkoni, juuri sen the mekon, jossa kävelen alttarille kahdeksan kuukauden kuluttua. Olin ladannut paljon odotuksia sekä mekolle että itse sovitustilanteelle, sillä ajattelin niiden olevan jotenkin todella upeaa ja ihanaa. Noh, ainakaan kohdallani mekkojen sovittaminen ei eronnut mitenkään tavallisesta shoppailusta. Oma hääpukuni löytyi yllättäen jo ensimmäisestä liikkeestä jossa kävin, ja täytyy myöntää etten rakastunut siihen ensisilmäyksellä. Ajattelin sen olevan ihan kiva ja haluavani jotain tän tyylistä, mutta mitä enemmän pyörin mekossa ympäriinsä ja sitä tuijottelin, sen enemmän siihen ihastuin.

Vaikka olin löytänyt hyvän ja minulle sopivan mekon siis jo ensimmäisestä liikkeestä, halusin varmistaa, etten löytäisi mitään parempaa. Suuntasimme varmuuden vuoksi toiseen kaupunkiin sovittamaan hääpukuja päiväseltään. Matka varmisti kuitenkin sen, että jo aiemmin löytämäni mekko todella oli ylivoimaisesti paras, ja pienen rahakriiseilyn jälkeen päädyin ostamaan sen. Tähän täytyykin todeta, että voi hyvää päivää kun hääpuvut voivat olla kalliita. Vuokrapukuja en löytänyt ja valtaosa käytetyistä puvuista on Etelä-Suomessa, joten päädyin lopulta ostamaan puvun omakseni. Aikomuksenani on myydä se häiden jälkeen, joten ainakin puku saa uuden elämän ja minä vähän rahaa takaisin.

Rahaa häihin saa kulutettua aivan järjettömiä määriä, mutta onneksi olemme vielä pysyneet budjetissa. Mekkoni oli hieman suunniteltua kalliimpi, mutta kerran kai sitä vaan toivottavasti mennään naimisiin. Okei okei, en osaa oikeasti perustella itselleni miksi yhden päivän mekosta kenenkään kannattaisi maksaa noin suuria summia. Mutta hei, elän varmaan hernekeitolla sitten seuraavat kuukaudet! Se voi mennä vaikka tahattomasta häädietistä.

No, joka tapauksessa hääpuku on hankittu, ja olen siihen tyytyväinen. Ihan samanlaista tää on todellakin mun -fiilistä ei tullut mekosta kuin sormuksesta, mutta hyvät on kummatkin. Nyt yksi kohta listassamme lisää saa check-merkin peräänsä ja pääsemme suunnittelussa seuraavan jutun kimppuun. Voi vitsit kun nautin tästä!

Kuulumisia

Ihanaa syksyä sinne puolelle ruutua! Kesän jälkeen postaustahti on vähän hiipunut, koska inspiraatio ja kiinnostus ovat olleet välillä ihan nollassa. En missään nimessä halua, että blogin kirjoittaminen on mulle yksi stressinaihe lisää, joten kun ei kiinnosta tai ehdi kirjoittaa, niin sitten ei ja sillä mennään. Viime viikon olin sijaistamassa eräällä koululla, ja kaikki menikin flunssasta huolimatta tosi kivasti. Työt jatkuvat näillä näkymin erityisopettajan sijaisuutena heti syysloman jälkeen, joten nyt on onneksi kokonainen viikko aikaa nauttia lomasta. En tosin tiedä, onko loma oikea sana kuvaamaan tulevaa viikkoa, mutta ainakin vapaa-aikaa on vähän enemmän kuin tulevilla viikoilla. 

Syyslomalla täytyy käydä yliopistolla viimeisen meneillään olevan kurssin harjoitusryhmätapaamisessa. Viimeksi kävin koulua ihan sen perinteisessä muodossaan joskus keväällä, joten olen tänä syksynä onnistunut välttelemään velvollisuuksia sen suhteen aika tehokkaasti. Jos aion valmistua lähitulevaisuudessa, täytyy minun nyt valitettavasti lopettaa tämä lusmuilu. On astuttava luokkaan kohtaamaan kaikki se tekemätön työ, ärtynyt opettaja ja luennot, jotka olen skipannut yhdellä kädenheilautuksella. Hupsistarallaa. Ja ainiin, onhan minulla tavalliset  jokailtaiset siivoustyöni ja muutama muu pakollinen juttu tehtävänä.

Onneksi syyslomalla on myös tulossa monta kutkuttavaa juttua, joita olen odottanut pitkään. Tiedossa on hääpuvun sovitusta, ammattilaisen kanssa häämeikin kokeilemista ja suunnittelua, ystävien tapaamista, stand up -keikkaa ja vaikka mitä muuta. En malta odottaa! 

Tiimipostaus: My day vapaaehtoistyöntekijänä Balilla

Tiimipostauksen tämänkertaisena aiheena on my day, ja ajattelin avata vähän vapaaehtoistyöntekijän arkipäivää. Se mahtaa olla ainakin vähän kiinnostavampi kuin normaali arkipäiväni juuri nyt, kun koulua tai töitä ei tällä viikolla ole pahemmin ollut. Pääsette tässä postauksessa seuraamaan mun reissun viimeisen viikon maanantaita, joka oli aika tavallinen päivä Balilla.

7.45 

Herätyskello soi, otan korvatulpat korvistani ja nousen ylös sammuttamaan herätyksen ennen kuin kaikki huoneessa heräävät siihen kauheaan ääneen, joka kännykästäni pääsee. En ole vaivutunut vaihtamaan herätysääntäni moneen kuukauteen, vaikka kiroan joka ikinen aamu sen hirvittävää aggressiivisuutta. Kova ja äkillinen ääni aamulla ei ole paras mahdollinen alku päivälle, mutta on ollut jotenkin aivan ylitsepääsemätöntä vaihtaa se toiseen.

7.50

Kuten aina, nousen heti ylös herätyskellon soidessa. En koskaan jää makoilemaan sänkyyn tai torkuta, sillä olen aamuvirkku ja nautin siitä että saan olla hetken yksin aamulla ennen kuin muut heräävät. Laitan päivävaatteet päälle ja kävelen asuntolan ympäri yhteisiin pesutiloihin, jossa harjaan hampaat ja hiukset sekä teen muut aamurutiinit. Kotona Suomessa tykkään myös usein meikata vähän aamulla, mutta täällä olen meikannut vain yksittäisiä kertoja näiden viikkojen aikana.

8.00

Muutama muu vapaaehtoistyöntekijä istuu jo aamupalapöydässä, mutta en tunne heistä ketään. Asuntolaan tulee joka sunnuntai noin 15-20 uutta vapaaehtoistyöntekijää, ja kolme viikkoa sitten tulleesta, minulle tutusta porukasta lähes kaikki ovat jo vaihtaneet majapaikkaa eri puolille Balia tai lähteneet kotiin. Päätän ottaa aamupalaksi aamupalabuffetista muutaman banaanin, kananmunaa sekä puuroa. Tarjolla on aina päivästä riippuen myös lettuja, vaaleaa leipää, melonia, nakkia tai kananugetteja, mutta muutaman viikon vain vaaleaa höttöä syötyäni olen alkanut suorastaan himoitsemaan ihan tavallista, terveellistä aamupalaa. Kyllä niitä lettuja tulikin jo aika monta syötyä.

8.30

Käyn hakemassa huoneestani tietokoneen, kännykän ja silmälasit, ja siirryn alakertaan ainoaan huoneeseen, jossa wifi oikeasti toimii. Selaan läpi Facebookin, Instagramin, Helsingin Sanomat, Youtuben, sähköpostin ja muutaman blogin, ja nautin siitä, ettei kukaan muu ole vielä eksynyt tänne käyttämään nettiä. Sillä on nimittäin paha tapa hidastua huomattavasti heti, kun useampi ihminen käyttää sitä. Välillä on päiviä kun wifi ei toimi täällä oikeastaan ollenkaan, joten olen iloinen kun saan käyttää hetken vapaa-ajastani ihan vain koneella roikkumiseen.

10.00

Kaikki kiinnostava on nyt koluttu läpi tietokoneen osalta, joten päätämme ystäväni kanssa tehdä hieman koulutehtäviä ja suunnitella tulevan viikon oppitunnit. Koulutehtävät vaikuttavat helpolta, ja kirjoitan pari tehtävää tunnin aikana. Oppituntien suunnittelu sujuu myös kivuttomasti, sillä kyseessä ovat viimeiset oppitunnit, ja rutiini niiden tekemiseen ja toteuttamiseen on jo muodostunut. Laitamme muutamat monisteet kopioitaviksi ja olemme tyytyväisiä siitä, ettei tunteja tarvitse suunnitella enää huomenna tai ylihuomenna. Kaikki on jo suunniteltu!

11.30

Yksi päivän kohokohdista on täällä taas, nimittäin lounas. Maleksimme kanttiiniin juuri puoleksi, kun ruoka ilmestyy tarjolle. Tänään ruokana on kappas kappas riisiä ja jotain epämääräistä kastiketta, sekä vesimelonia kuten joka päivä. Otan lautasen täyteen ja syön hyvällä ruokahalulla, vaikka riisi alkaakin jo tökkiä aika pahasti. Täällä jokainen lounas ja päivällinen on joko riisiä ja kastiketta tai pastaa ja kastiketta. Lyön vaikka vetoa, etten koskekaan riisiin ja pastaan ensimmäisinä viikkoina Suomessa. Paikalliset syövät riisiä myös välipalana ja aamupalana, joten olen kiitollinen siitä, ettei meille sentään tarjota riisiä aamupalaksi majoituksessamme.

12.00

Ruokailun jälkeen päätän mennä vielä hetkeksi pihalle makoilemaan ja kuuntelemaan BookBeatista Harry Potteria. Väsy iskee yllättäen, ja otan pienet tirsat.

13.15
Nappaan kainalooni tulostetut monisteet ja muut tarvittavat välineet, ja lähden muutaman muun vapaaehtoisen sekä koordinaattorimme kanssa autolla kohti paikallista koulua, jossa opetamme. Matka kestää noin puoli tuntia, ja perillä koululla oppilaat soittavat kelloa iloisesti tuntien alkamisen merkiksi. 

14.00
Ensimmäisellä tunnilla kertaamme jo opiskeltuja ruumiinosia ja vaatteita leikin avulla, jonka jälkeen oppilaat pääsevät tekemään monistetta aiheeseen liittyen. Oppilaat ovat aina ihan hurjan innoissaan kaikenlaisista monisteita ja usein kiljuvat riemusta, kun huomaavat opettajan kädessä monistepinon. He rakastavat myös värittää, joten nopeimmat kerkeävät aina värittää monisteiden kuvat ja tekemään ylimääräisiä väritystöitä. Tunti sujuu leppoisasti, sillä luokassa on yllättävän vähän oppilaita tänään. Sillä on uskomattoman suuri ero, onko luokassa 25, 15 vai 5 oppilasta.

15.20 
Toisen tunnin alkaessa jatkamme ryhmätyötä, jota olemme tehneet jo usean päivän ajan. Oppilaat piirtävät, leikkaavat ja liimaavat ruumiinosia isolle kartongille, suunnittelevat hahmolleen vaatteet, sekä nimeävät kaikki ruumiinosat ja vaatteet paperille. Ryhmätyö sujuu vaihtelevasti ryhmästä riippuen, mutta tunti menee nopeasti. Lopuksi laulamme loppulaulun, jonka oppilaat osaavat jo yllättävän hyvin. Tunnin loppuessa oppilaat hyvästelevät meidät opettajat yksitellen, jonka jälkeen siistimme hieman luokkaa ennen lähtöä.

16.45
Olemme takaisin asuntolalla, ja istuskelemme hetken juttelemassa muiden vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa ennen päivällistä. Uudet ihmiset vaikuttavat mukavilta, ja eilen tänne saapui myös muita pohjoismaalaisia! Olemme edelleen ainoat suomalaiset, mutta nyt täällä on myös ruotsalaisia ja ainakin yksi norjalainen. Iso osa vapaaehtoistyöntekijöistä täällä on saksalaisia, mutta on täällä myös ihmisiä ainakin Espanjasta, Italiasta, Kanadasta, Englannista, Hollannista, Tanskasta, Australiasta, Japanista, Itävallasta, Yhdysvalloista ja Meksikosta.

17.30

Ruokaa, taas. Päivällisellä syön makaronia ja jonkinlaista tomaattikastiketta, joka on yllättävän hyvän makuista. Tekisi mieli santsata, mutta olen jo ihan täynnä. Juttelen pöydässä muutaman ystäväni kanssa viikonlopun suunnitelmista, ja päätämme varata viikonlopun majoitukset illalla tai seuraavana päivänä. Olemme kaikki innoissamme suunnitelmasta, jonka keksimme. Viikonloput ovat olleet tähän mennessä niin onnistuneita ja kaikki toisistaan erilaisia, että odotukset ovat suuret vielä viimeiselle reissulle täällä. Heti ruoan jälkeen käyn hakemassa pyykit pesulasta, jonne jätin ne edellisenä päivänä. Pyykit ovat pesty (vaikkakin vahvasti tuoksuvalla pesuaineella), silitetty ja viikattu. Maksan ystävälliselle naiselle 25 000 rupiaa eli vähän päälle euron ja vien pyykit huoneeseeni.

18.15

Otamme free drop of -kyydin Ubudin keskustaan, ja lähdemme käymään markkinoilla. Markkinat ovat yleensä aivan täynnä turisteja, mutta siellä on silti kiva katsella ympäriinsä. Tällä kertaa en omaksi yllätyksekseni löydä mitään ostamisen arvoista, sillä olen ostanut aiemmin jo ne muutamat jutut, jotka halusin. Syömme vielä gelatot, jonka jälkeen metsästämme taksin Ubudin liikenneviidakosta. Saamme sovittua kyydistä siedettävän hinnan, 150 000 rupiaa, ja kuski ajaa meidät majoituksellemme noin 25 minuutin matkan päähän keskustasta.

20.00

Oleskeluhuoneessa on ihmisiä aloittamassa leffan katselua, joten liitymme seuraan. Tällä kertaa vuorossa on Fifty Shades Freed, joka sopii minulle paremmin kuin hyvin. Viihdyttävää hömppää, jota katsellessa ei tarvitse turhaan ajatella mitään. Puolitoistatuntinen hujahtaakin hetkessä, ja on aika siirtyä iltatoimiin.

21.45

Käyn suihkussa, ja teen muut iltatoimet yhteisissä pesutiloissa. Minua väsyttää jo jonkun verran, joten päätän vaihtaa yöpuvun päälle ja menen jo sänkyyn kuuntelemaan hetkeksi musiikkia ennen nukkumaanmenoa.

22.15 

Ulkoa kuuluu vielä meteliä, sillä äänieritys on surkea. Ihmiset huutelevat toisilleen kadulla ja huoneissa, koirat haukkuvat ja kukko kiekuu. Laitan korvatulpat korvilleni, unimaskin kasvoilleni ja sanon hyvät yöt kahdelle huonetoverilleni. Huomenna taas nähdään.

Käy lukemassa myös muiden blogitiimiläisten postaukset:
 Anniina / Elli / Enni / Jenny / Krista / Heli / Sini 

Hääpäivä – yhtä kulutusjuhlaa

Viimeisen kuukauden ajaksi laitoin koko hääsuunnittelun hyllylle, mutta nyt olen täällä taas ja back in the business. Oikeastaan himoitsen päästä jo suunnittelemaan, ja sekä pinterest että facebookin hääryhmien keskustelut ovat alkaneet taas kiinnostaa ihan uudella tavalla. Häiden suunnittelu ei ole mulle mitään pakkopullaa tai stressin aihe, vaan käytän siihen aikaa aivan omaksi ilokseni. Eikös se mene niin, että matka on tärkeämpi kuin määränpää? Nyt hääsuunnittelua jatkaessani oleellinen lähtökohta on toki se, millaiset häät haluamme. Isot linjat on nyt päätetty ja tärkeimmät asiat kuten juhlapaikka (johon kuuluu catering), bändi ja valokuvaaja on varattu. Lähipäivinä olen erinäisiä hääkeskusteluja selaillessani kuitenkin tullut entistä varmemmaksi siitä, mitä häiltämme haluan. Ja se on ekologisuus.

Pyrin tavallisessa arjessani huomioimaan ekologisuuden aina mahdollisuuksien mukaan. En ole täydellinen, lensinhän juuri Indonesiaan ja takaisin (henkilökohtainen ympäristörikos check), mutta yritän parhaani mukaan tehdä hyviä valintoja ja parantaa jatkuvasti omaa toimintaani. Ekologiset arvot näkyvät arjessani monella tavalla: pyrin (siis pyrin) miettimään jokaisen ostoksen tarpeellisuutta ja pitkäaikaisuutta, suosin käytettyjä tavaroita ja vaatteita, kierrätän, en ajele turhaan autolla, pyrin ostamaan ekologisia vaihtoehtoja jos niitä on tarjolla ja niin edespäin. Miksi ekologisuus ei sitten näkyisi häissämme? 

Valtaosan vaatteistani ostan nykyään kirpputoreilta, johon myös omat käyttämättömät vaatteeni löytävät lopulta tiensä. Myöskään häissä en pidä pakollisena ostaa hääpukua uutena, vaan otan vaihtoehdoista huomioon myös käytettynä ostamisen ja vuokraamisen. Se olisi jopa suotavaa, ja kaiken lisäksi käytännöllistä! Hääpuvun vuokraamalla ei tarvitse itse juhlan jälkeen miettiä, missä säilyttää pukua tai kelle sen saa myytyä eteenpäin. Kun löydän the puvun, tartun siihen itseni tuntien kynsin hampain, oli se sitten myynnissä tai vuokrattavana. Annan mahdollisuuden kuitenkin kaikille vaihtoehdoille.

Suoraan sanottuna minua ällöttää se turha tilpehööri, joka perinteisesti kuuluu häihin. Muoviset ebaysta tilatut tekotimantit ja helmet, söpöt sellofaaniin käärityt vieraslahjat joista puolet unohtuvat juhlapaikalle kotiin lähtiessä, kaiken maailman nauhat, pallot, pompulat ja muut hilavitkuttimet jotka lentävät roskiin seuraavana aamuna ovat aivan turhia. Vain yhtä päivää varten hankittujen tavaroiden ostaminen pitäisi kieltää lailla. Jos jotain sitten haluaa ostaa ja tuntee suurta tarvetta hankkia erinäistä tilpehööriä omiin häihinsä, on huomattavasti parempi vaihtoehto vuokrata tai ostaa edes käytettynä ja myydä häiden jälkeen seuraavalle hääparille. Todistin juuri erästä keskustelua, jossa pohdittiin, miten kaikkien häät näyttävät ihan samalta kun samat häätavarat kiertävät morsiamelta toiselle. No, sekös on maailman kauhein asia että kaverin häissä pöydillä on samat koivukiekot kuin omissasi. Facebook-kirpparit siis kovaan käyttöön!

Häälahjat ovat myös osa häitä, ja usein hääpari tekee jonkinlaisen lahjalistan, jotta vieraiden olisi helpompi miettiä mitä antaa lahjaksi. Usein häälahjalista sisältää kaiken maailman Pentikin kipot ja kulhot, Marimekon lakanat, Teema-astiasarjat ja kodinkoneet. Koska olemme tulevan aviomieheni kanssa asuneet häiden aikaan yhdessä jo viisi vuotta, voin todeta sataprosenttisen varmasti, että meillä on kodissamme jo ihan kaikki tarvittava ja vähän vielä lisää. Emme halua pyytää lahjaksi mitään turhaa vain uuden materian saamisen vuoksi, joten hyvin todennäköisesti pyydämme lahjaksi vain rahaa häämatkakassaan ja kenties jotain pientä täydennystä jo olemassa oleviin laadukkaisiin ja kestäviin sarjoihin. 

Kaiken kaikkiaan haluan pitää häiden suunnittelussa järjen päässä. Jos huomaatte materialismihulluuden iskevän päälleni, herättäkää minut ajoissa. Tärkein asia on ihmisten viihtyvyys, joka tulee pääasiassa ihan jostain muualta kuin niistä koristehelmistä tai kaasojen puvun materiaalista.

Kuvat lainattu: pixaby.com

Olen niin kiitollinen

Lähiaikoina olen tuntenut oloni jotenkin ihan erityisen onnelliseksi ja kiitolliseksi kaikesta. Kuukauden aikana Balin reissulla pysähdyin aina välillä toteamaan, miten onnellinen ihminen voikaan olla. Vaikka tulevaisuus on hieman hämärän peitossa koulun pian loppuessa ja tuleva jopa hieman pelottaa, tuntuu kaikki olevan kunnossa ja juuri kuten pitääkin. 

Olen kiitollinen siitä, että...

..oon oppinut pääsemään nopeasti yli hetkellisestä ärsytyksestä ja iloitsemaan niistä ei niin kivoistakin kohdista päivässä.

...mulla on aivan ihania ystäviä, joille voin aina soittaa tai laittaa viestiä, oli asia ihan mikä vaan (tai vaikka ei olisi asiaa ollenkaan).

...saan asua näin turvallisessa maassa ja kaupungissa, jossa ilma on raikasta ja hanavesi on juotavaa ja jopa maistuu hyvältä. Go Suomi!

...voin hyvin ja olen terve, enkä ole sairastellut ollenkaan viime kevään jälkeen. Terveyttä osaa arvostaa yleensä vasta silloin kun ei ole enää terve, joten yritän olla kiitollinen hyvästä olosta joka päivä.

...kesä on ollut ihanan lämmin, ja tänä vuonna olen saanut nauttia lämmöstä kokonaisen neljän kuukauden ajan! Milloin käy tällainen tuuri? Ei koskaan.

...mulla on maailman suloisin avomies, joka jaksaa aina huomioida ja yllättää. Ihan oikean tyypin oon valinnut jakamaan elämän mun kanssa. Ja hei, enää 275 päivää häihin (en tunnusta, että vilkuilen kännykässäni olevaa laskuria tasaisin väliajoin).

...mulla on ollut etuoikeus toteuttaa mun unelmia. Pitkään haaveilemani au pair -kuukaudet, vapaaehtoistyön tekeminen ulkomailla ja Suomessa, oman asunnon osto ja yliopistotutkinnon suorittaminen tässä muutaman vain mainitakseni.

...ja että mulla on ollut ystäviä, avomies ja perhe, jotka ovat tukeneet mua kaikissa päätöksissäni ja kannustaneet eteenpäin. Se ei ole itsestäänselvyys.

Parhaat hetket Balin reissulla

Kuukausi Balilla on nyt takanapäin, ja on aika koota yhteen kaikista parhaat hetket reissun ajalta. Parhaat muistot liittyvät usein vahvasti itseni ylittämiseen ja aivan upeisiin uusiin kokemuksiin, joita on hyvä muistella vielä kiikkustuolissakin. Balille reissua suunnitteleville tästä postauksesta saattaa löytyä myös muutama vinkki siihen, mitä kannattaa tehdä tai minne mennä. Kaiken kaikkiaan reissu oli jokaisen sentin arvoinen, ja varmasti yksi elämäni mieleenpainuvimmista kokemuksista. Juuri nyt tuntuu kuitenkin siltä, että henkilökohtainen matkustuskiintiöni on täynnä, eikä ulkomaille tarvitse lähteä ihan vähään aikaan. Olin iloinen reissussa, mutta vähintään yhtä iloinen palatessani takaisin maailman parhaaseen paikkaan – nimittäin kotiin.

Tässä siis parhaat hetket Balilla (tai ainakin muutama niistä). Koska laiskuus iskee päälle kovalla voimalla, tässä viisi ensimmäisenä mieleen tulevaa hetkeä, olkaa hyvät.

Snorklaus Nusa Penidalla

Odotin snorklausreissuamme innolla, sillä en ollut snorklannut koskaan aiemmin. Pelkään kaloja ja oikeastaan kaikkea vedessä elävää kuollakseni, ja mulle riittää kalojen katseleminen usein ihan turvallisesti lasin takaa akvaariosta. Kuulin, että kalat saattavat uida todella lähellä, joten en voinut olla hieman jännittämättä, miten reagoin vedessä. Koska en tiennyt oikein mitä odottaa, oli kokemus entistä mielenkiintoisempi. Snorklasimme viidessä eri paikassa, jotka olivat kaikki hieman erilaisia. Osassa oli paljon upeita koralleja, toisissa isoja rauskuja tai mitä erilaisempia kaloja. Ensimmäinen snorklauspaikkamme oli vaativin, sillä aallot olivat suuria, ja minun täytyi uida paljon. Näkeminen ja hengittäminen osoittautui vaativaksi kovassa aallokossa, ja ymmärsin heti miksi ohjaajamme oli kysynyt, onhan kaikilla mukaan tulevilla hyvä uimataito. Elämäni tähtihetkiin ei kuulunut se, kun hieman eksyksissä etsin muita, käännyin, ja vain muutaman sentin päässä kasvoistani oli valtava rausku. Saatoin päästää pienen paniikinomaisen huudon. Kaiken kaikkiaan snorklaus oli yllättävän raskasta fyysisesti, mutta hauskaa. Yhdeksi parhaista hetkistä valikoin sen juurikin siksi, että onnistuin ylittämään taas itseni.

Skootteriajelut Nusa Penidalla

Kun tulin Balille ja ymmärsin, kuinka kaoottista liikenne täällä on, vannoin etten ikinä ajaisi täällä itse yhtään mitään. Pelkäsin jopa muiden kyydissä. On se vaan kummallista, kuinka nopeasti ihminen tottuu aluksi vaarallisilta tuntuviin tapoihin kuten turvavöiden puuttumiseen, ilman kypärää skootterilla ajaviin ihmisiin tai sentin päästä ohittaviin autoihin. Päädyin siis lopulta pyörtämään omat sanani, sillä Nusa Penidan saarella skootterin vuokraaminen oli kaikista järkevin tapa nähdä saarta. En ollut koskaan aiemmin ajanut skootterilla (saati omistanut minkäänlaista lupaa ajaa sellaisella), mutta jotenkin päädyin kuitenkin ajamaan ympäri saarta. Ja se todellakin oli riskin arvoista! Alun muutamistakymmenistä sydänkohtauksista selvittyäni tuntuma skootteriin löytyi ja uskallusta liikkua rohkeasti muun liikenteen seassa huonokuntoisilla, kapeilla teillä alkoi löytyä.  Ajelimme ympäri saarta ja näimme aivan käsittämättömän hienoja maisemia. Riemunkiljahdukset tällä reissulla olivat vertaansa vailla.

Venematka Nusa Penidalta Sanuriin

Matkustaessamme veneellä alun perin Sanurista Nusa Penidalle ymmärsin ensimmäistä kertaa, miltä merisairaana oleminen tuntuu. En ollut koskaan nähnyt omin silmin niin suuria aaltoja. Aallot olivat niin korkeita, että ison veneen pudotessa aallon harjanteelta pudotus tunti mahan pohjassa asti, ja jatkuva keinutus toi oksennuksen kurkkuun. Ja hyvä lukija, huomioi, että tämä ei siis lukeudu parhaisiin hetkiin Balilla. Takaisin tullessamme päätimme siirtyä veneen sisältä katolle, jossa oli joitakin paikkoja matkustajille. Kenties siellä ei tulisi niin paha olo. Vaikka kastuimme matkalla aivan läpimäriksi aaaltojen vuoksi ja silmät olivat niin täynnä suolavettä että olisi tehnyt mieli itkeä, oli matka takaisin hieno. Auringonlaskun katsominen veneen katolta, kuohuva meri ja veneen katolla pauhaava musiikki tekivät kokemuksesta ainutlaatuisen.

Yllättäen luokan eteen joutuminen

Harjoittelumme vuoksi seurasimme paikallisessa lukiossa ystäväni kanssa muutamia tunteja, jonka lisäksi meitä kierrätettiin koulun alueella. Vaikka me olimme tulleet tutustumaan heidän kouluunsa ja kulttuuriinsa, tuntui siltä, että me olimmekin nähtävyys heille. Jopa opettajat halusivat ottaa meistä kuvia. Koko kouluun tutustuminen oli hyvin mielenkiintoista, vaikkakin täynnä yllätyksiä. Toisella kerralla käydessämme koululla päädyimme erään matkailua opettavan opettajan mukaan, joka päätti laittaa meidät ystäväni kanssa erään lukioluokan eteen, ja ilmoitti, että meillä on nyt 30 minuuttia aikaa pitää oppilaille tunti valitsemastamme aiheesta. Hän tiesi, että olimme tulleet vain seuraamaan tunteja emmekä opettamaan, mutta se tieto ei häntä näyttänyt häiritsevän. Lopulta huomasimme siis olevamme luokan edessä puhumassa oppilaiden kanssa Suomesta ja Balista. Onneksi kyseisen luokan oppilaat puhuivat hyvää englantia, ja meillä oli oikein hauskaa! Jälkeenpäin ajateltuna yllätys oli erittäin hauska.

Pikkutunneille Sky Gardenissa
Toiseksi viimeisenä viikonloppuna päädyimme vuorokaudeksi valkoisista rannoistaan, shoppailumahdollisuuksistaan ja bileistään tunnetulle Kutalle. Ennakko-odotukset olivat erittäin matalalla, mutta Kuta yllätti positiivisesti. Useamman viikon jälkeen paluu lähes länsimaiselta vaikuttavaan kaupunkiin tuntui mahtavalta. Päädyimme juhlimaan illalla suositulle Sky Garden -klubille, jossa tanssimme tunteja, ja nukkumaan pääsimme vasta viiden jälkeen. Sky Gardenista löytyi menoa ja meininkiä kolmesta eri kerroksesta, joista löytyi mahdollisuus muun muassa pöydillä tanssimiseen, livemusiikin kuunteluun, ruokailuun ja muuhun yleiseen bilettämiseen. En ole yleensä kovin innostunut klubeilla pyörimisestä, mutta täytyy myöntää, että tällä kertaa oli kyllä harvinaisen hauskaa.